Hippavilla on nyt siis vihdoin synnytetty. Hienosäätöä vaille valmis. Sisustuksesta puuttuu kolmihaarainen kanto, joka on kyllä jo paikallistettu ja odottaa Hippavillaan roudausta, riippumatto, pitkältä sivulta pätkä vanhan ajan pisteaitaa sekä tietenkin oven nimikyltti. Perfektionistille tuottaa miltei sanoin kuvaamatonta tuskantunnetta esitellä kuvia "keskeneräisestä" työstä, mutta what the heck; antaa palaa! Mulla on tuo runosuoni kaikkien ponnistusten jälkeen aika tukkeessa (tai no... kuten olen sen muilla foorumeilla jo kertaalleen tunnustanut; meillä oli kristillinen tasajako kyseisellä urakkatyömaalla; eno vuodatti hikipisarat, mie huolehdin niistä kirosanoista ja stressitason säilymisestä kiitettävällä korkeudella eli se niistä "ponnistuksistani"!). Anyway, ohitan turhat jorinat tällä kertaa sujuvasti ja annan kerrankin kuvien kertoa enemmän kuin ne kuuluisat tuhat sanaa. Täältä lähtee siis. Hippavilla. Edestä ja takaa. Hippavilla - istuu ja makaa!
"Eläimellistä menoa" on harrastettu muutenkin - ja aiheita riittäisi Tassupartion turinoihin säilöttäviksi. Vaan kun silmäluomia väsy painaa ja näppissormien lihakset on puuduksissa kaiken muun ohjelman jälkeen, niin kirjoita siinä nyt sitten; oo sosiaalinen ja kantaaottava. Hitto! Aika monen monena iltana Tassupartion sihteerikkö on kaivannut vain kipeästi unta palloon! Viime viikonloppu vierähti lauantai-illan agilitykisoja aurinkoisessa säässä seuraten. Kävin jo valmiiksi naureksimassa orastavalle agiliitäjän uralleni. Jos Ihmekoira-Hiipissä olisikin ainesta aina kisoihin saakka - aikanaan! - niin ohjaaja, jolla on hitaanlaisesti yhdistyvät piuhat, perfektionistin luonteenlaatu ja siihen päälle kaksi vasenta jalkaa, voi olla aika tappava yhtälö kisakentillä. Käymme paraikaa Niipin kanssa alkeiskurssia ja kurssimme vetäjä Kirsi kehuu Niippiä kerta toisensa jälkeen maasta taivaisiin vakuutellen sen olevan valmis kisoihin vaikka hetimiten. Ongelmana on vain se, että jatkokurssille tai kisoihin selvinnee lopulta vain ja ainoastaan juurikin Nia, kun taas allekirjoittanut jäänee tahkoamaan iänkaikkisesti askelkuvioita alkeiskurssille. (Valssaaminen?! Ai siis, että mitä? Tota...öh..eikäku... Nia ei oo vielä oppinu just tota "eikäku"-kohtaa! Tokko tuota oppiikaan?! )
Sunnuntaina puolestaan oli vuorossa kissanäyttely. Itse asiassa sinne lähdettiin varsin asiaa toimittamaan eli valitsemaan Hippavillaan riippukeinua. Vaan kuinkas kävikään... hukkareissu syntyi, kun aloin pähkimään, että josko riippukeinu sittenkään mahtuu aikomaani sijoituspaikkaan ja että pitäisikö "rinsessoillani" sittenkin olla pesä? Mansikanmuotoinen? Vai kruunun? Vai mahdollisimman luonnomukainen, jotta sopisi tyyliin? Tai ehkä kori? Lopulta edessä siinteli taas pelkkä villien ideoiden ja ajatelmien loppumaton highway kauas silmänkantamattomiin - ja palasin kotiin tyhjin käsin. Tai en sentään; uuteen keittiööni löytyi kyllä ihanasti sävyyn sopivat kissakirjaillut keittiöpyyhkeet, patalappuja ja patakinnas. Johonkinhan ne rahat siis tokikin tuli tuhlattua, vaikkakin se varsinainen matkan missio jäi toteutumatta. Tuhlailukierroksen jälkeen jäi aikaa katseluun ja seurusteluun pyrkimyksenäni lähinnä työni puolesta tehdä tuttavuutta mahdollisimman monien eri kissarotujen kanssa. Brittikissa on "tavallinen" - siltikin se erottui aina joukosta silmääni. Pulloposkineen ja rauhallisine olemuksineen. Kuten on "Nuppu the Cat". Entäs sitten Maine Coon!? Huh! Nyt alan oikeasti ymmärtää, miksi liikkeessä myymäni kissanvessat ovat aina "liian pieniä" ja kiipeilytolpat aina "liian hentoja", kun ovesta sisään astuu Maine Coonin omistava asiakas. Jösses, että voi kissalla olla kokoa! Oppia ikä kaikki! Hurmaavan täplikkäitä bengaleita ja niiden ihastuttavia pentuja sain ihastella niinikään. Singapura oli kissa, jota haeskelin itämaisten rotujen tietämiltä häkkirivistöstä niitä kuitenkaan koskaan löytämättä. Sen sijaan löysin Burmillan. Käsittämättömän kauniin vinot smaragdinväriset silmät omaavan, satiiniturkkisen, heleän hopeisen kissan, jolla oli aivan uskomaton luonne; sosiaalinen ja pehmeä. Jos on hieno tämä kotijoukkueenikin, niin kotia kohden suuntasin pienesti harmitellen, että lemmikkieläinkiintiöni huushollissani on tällä haavaa täynnä... Valokuvan nappasin kuitenkin muistiani virkistämään ajatellen aikaa, jolloin yhden lemmikin virka helmoissani on taas täytettävänä. Kimuli's-kissalan Tanja Salolle kiitokset mieluisasta tarinatuokiosta ja rotuun tutustuttamisesta!
Asiaa kyllä riittäisi - ja sitä asian vierusta eri totenkin. Voih! Suorastaan tulvimalla! Vaan kun vuorokausissa on liian harvakseltaan tunteja ja liian köykäisesti viikoissa päiviä... Mutta kunhan tässä lomat parin viikon akselilla koittaa, niin ehkäpä tämä kirjallinen uranikin tästä taas urkenee. Palailemisiin siis viimeistään silloin!
