Puhun usein termistä tunteen palo. En voi puhua muiden puolesta, mutta ainakin itselleni tuo tunne – mihin se sitten kulloinkin liittyy – on se liikkeelle paneva ja ennen kaikkea liikkeellä pitävä voima. Tunnetila, joka potkii eteenpäin ja ihan kuin itsestään saa niin sanotusti antamaan kaikkensa asiansa eteen. Pelottava puolensa sillä on; tunteenpalo ilman lieventäviä asianhaaroja on myös se olotila, joka sammuessaan jättää tyhjän päälle. Tipauttaa maan pinnalle korkealta ja kovaa. Aivan hiljattain näin eräässä paikallisessa näyteikkunassa tauluun painetun tekstin. Se sisälsi ohjeita onnelliseen elämään. Eräs niistä oli – luulen – jotakuinkin synonyymi tuolle omalle termilleni: ”Innostu. Ellet pidä siitä, mitä teet, ellet innostu siitä joka päivä uudelleen – tee jotain muuta!” Minusta se oli valtavan hienosti sanottu! Ja juuri näin taisi käydä itselleni jokunen vuosi sitten. Aloin tehdä jotain muuta. Aluksi tein sitä ”jotain muuta” omasta vapaasta tahdostani, kun kyllääntyminen alkoi näkyä tekemisessäni, ja sittemmin otin aikalisän itselleni. Kun elämä oli repinyt ja riepotellut ja oli aika nuolla haavansa kaikessa rauhassa hiljaa itsekseen, ennen kuin olisi taas tarpeeksi vahva syttymään. Ja palamaan! Kuluvan kesänä aikana olen vihdoin viritellyt pienimuotoista ”comebackia”. Uudistuneena ja uusin pelisäännöin. Vaikka hetken aikaa olin aivan varma, että teen jatkossakin jotain ihan muuta; sytyn ja palan uusille asioille, vanhat tutut jutut, koiramaailma on kuitenkin onnistunut jälleen kerran vetämään puoleensa. Ihmekoira-Hiipin kanssa olemme palanneet agilitykentille ja näyttelykehien laidallekin on jo kova hinku päästä katsomaan, mitä griffonmaailma tänä päivänä päällään kantaa. On ollut ihan käsittämättömän mahtava tunne ja olotila tehdä paluuta vuosien jälkeen. Eikä suinkaan siksi, että ikävä olisi ollut niin valtaisa, vaan siksi, että vuodet ovat nollanneet yhtä ja toista mielen päältä. Kolhut ja mielipahat ovat saaneet hopeareunuksen ja elämä tässä välissä ehkä kasvattanut vähän tyttöpoloakin hyvässä ja pahassa. Ainakin opettanut sen, että maailma kaatuu jos on kaatuakseen ihan toisenlaisiin asioihin kuin kehästä kahmitun muovinauhan pätkän väriin. Koiramaailmaa katselee etäisyydeltä nykyään hieman eri näkövinkkelistä, kun aikanaan sitä välillä melkein kieltäytyi näkemästä metsää puilta. Omat ajatukset, visiot ja tahtotilat ovat tulleet selvemmiksi, mutta samalla yhä kauemmas sieltä koiramaailman ”politiikan polttopisteestä” ajauduttuani, olen kuin uunituore noviisi. Opettelen ja haparoin. Ja se on hieno olotila! Tuntea itsensä taas ”nuoreksi ja viattomaksi”, vaikkei nyt rehellisesti sanoen sitä aivan puhtaan neitseellistä lähtöruutua enää koskaan voikaan tietenkään saavuttaa, vaan koettu ja opittu – vaikkakin juuri nyt hieman hämärtyneenä – kulkee aina mukana ainakin pienenä taakkana, ja tietohan tunnetusti lisää tuskaa.

Menneestä olen oppinut jotain. Rakennan uutta alkua tiimityöhön perustuen. Jo nykyiset puitteenikin huomioon ottaen, ei suuren koiramäärän pitäminen ole tulevaisuudessa järkevää tai oikeammin; edes mahdollista, mutta toisaalta myös aivan vilpittömästi ajattelen niin, että niin itseäni kuin koirianikin kohtaan on oikeudenmukaista ja kunnioittavaa pitää taloudessa lemmikkejä se syliin mahtuva määrä. Kantaako maailma oikeasti päällään superihmisiä, joilla riittää rakkautta ja aikaa kaikille? En ihan tosissani jaksa uskoa siihen. Turpiin tulee allekirjoittaneelle nyt varmasti niin, että tukka heilahtaa, mutta väitän, että suuressa laumassa on aina joku tai ne jotkut, jotka jäävät vähemmälle huomiolle. Joita rakastetaan vähemmän. Joille on vähemmän aikaa. Joille on vähemmän syliä. Itsestäni se ei tunnu enää ajatuksena hyvältä. Sylini mitta on hyvä mitta omalle koiraperheelleni ja tällä hetkellä se tarkoittaa kolmea. Tunsin itseni heikoksi ja huonoksi vuosi sitten tehdessäni kipeän päätöksen Sonjan kodinvaihdosta. Olin aina pitänyt kunnia-asianani pitää myös eläköityneet koirat itselläni ja aikanaan itse saatella ne myös sille viimeiselle matkalleen. Repivä elämäntilanne ja siihen päälle se puuttuva tunteenpalo ajoivat toisenlaisiin aatoksiin. Itseni kanssa käymäni paini oli kova ja tuskallinen. Mutta jaksamiseni rajoja koeteltiin tuolloin niin kovin, että tulin siihen tulokseen, että suurempaa rakkautta koiraani kohtaan on antaa sille kainalopaikka ihmisten luona, joiden voimavarat juuri nyt siihen riittävät paremmin kuin omani. Vahvuutta on toisinaan myös uskaltaa antaa periksi ja myöntää oma heikkoutensa ja jaksamisen ääriviivat. Nykyiselle pienelle tassupartiolleni riittää syliä ja rakkautta. Sonja saa niitä molempia osakseen potenssiin kymmenen Ninan ja Pekan hoivissa eikä onnellani Sonjan puolesta ole mitään rajaa eikä määrää! Ja näillä eväin on tarkoitus mennä eteenpäin jatkossakin. Pitää itsellä pieni tiimi koiria, joiden pääasiallinen tarkoitus on olla täysivaltaisia perheenjäseniä ja lemmikkejä. Harrastuskoiria näyttelyihin ja agilityyn. Jalostuskoiria oman aikansa. Elää, eläköityä  ja kuolla täällä. Olla yhtäläisen tärkeitä ja rakastettuja joka ikinen päivä. Kaksi nykyisistä koiristani on jo iäkkäämpiä. Joidenkin vuosien kuluttua aukenee paikka uudelle tulokkaalle. Jo NYT ajatukselle on uhrattu tovi jos toinenkin. Yhä tärkeämmäksi minulle on tullut seikka, että griffonin tulee minullekin – kokeneelle konkarille! – olla ennen muuta lemmikki, jonka kanssa on helppo elää. Suomeksi sanottuna se tarkoittaa tasapainoista, iloista, ulospäin suuntautunutta luonnetta ja perustervettä ruumista. Ja mitäs tuota näyttelykehien laidalle keikkumaan, jos koiralta puuttuu kaipaamani rotutyyppi..?  Siispä myöntää täytyy, että hieman pelonsekaisin tunnetiloin katselen tuota griffonmaailmaamme ja sen tarjoamia vaihtoehtoja; niitä on hurjan vähän eikä ole yhtään liian aikaista alkaa työstää ajatuksia niiden ympärillä. Ennen muinoin griffon-kasvattajat tyytyivät siihen, että jalostuskoirat ja näyttelykoirat olivat molemmat oma tiiminsä. Myöhemmin alettiin hakea koiraa, jossa oli sekä näyttely- että jalostusominaisuudet yhdessä ja samassa paketissa – käytettiin termiä ”dual-purpose dogs”, joka oli ihanne. Tuota ajatusta jatkaakseni – enkä vain omaa unelmaani ajatellen, vaan koko koiramaailman heräämistä toivoen – yhä useamman lemmikinomistajan ja erityisesti meidän pentupuuhastelijoiden tavoite tulisi olla ”multipurpose-dogs” (tai ehkä nykytrendin mukainen sana olisi "all-in-one-dog"), mikä lisäisi oman näkemykseni mukaan niin itsensä koirien kuin koiranomistajienkin hyvinvointia. Monta kiveä käännettävänä, monta pähkinää purtavaksi – pelkään pahoin. Eikä, tilanteen käydessä epätoivoiseksi, uusi rotukaan ole poissuljettu ajatus. Useammin kuin kerran mielen sopukoissa ovat kajastelleet esim. sellaiset rodut kuin Pomeranian tai Welsh Corgi Pembroke ja jokunen muu. Mutta siihen itse aiheeseen palatakseni… Tiimityöskentelyyn. Pikkuhiljaa toivon pystyväni rakentamaan ympärilleni toimivan tiimin luotettavista ja samanhenkisistä, samansuuntaisia ajatuksia omaavista ihmisistä kuin itse olen. Toivon pääseväni vähä vähältä taas kiinni siihen ennen niin rakkaaseen ”pentupuuhastelijan” osaani, mutta tällä erää niin, että tuo kasvatus tapahtuu sijoitusnarttujen, yhteisomistusnarttujen ja –urosten voimin. Tälläkin kolikolla – kuten niillä aina tuppaa olemaan – on molemmat puolensa. Olisihan toki hienoa voida omistaa kaikki hienoakin hienommat koirat itse. Pitää kasvattajana kaikki langat käsissään. Omistaa urokset, pennuttaa itse narttunsa. Paitsi että siinä tulee tuo koirakiintiö nopeasti vastaan, se myös huonolla onnella sitoo jossain määrin negatiivisessakin mielessä kasvattajan käsiä. Kun on omasta, oman katon alla asuvasta koirasta kyse, sydän on usein jopa liiaksi mukana. Epäonnistuneenkin pentueen jälkeen on vaikea myöntää, että tämä ei nyt ehkä ollutkaan se juttu. Tämä ei ehkä ole narttu, joka palvelee rotua, vaan tulee se mielihalu ja palo käyttää omaa narttua tai omaa urosta jalostukseen uudelleen toiveikkain mielin, että ”ehkä sittenkin”, ”toinen kerta toden sanoo”… Kun tunneside koiraan itseensä ei ole niin voimakas, väitän, että kielteisetkin jalostuspäätökset tulevat helpommiksi. Yrityksiä ja erehdyksiä voi tiimityön varaan rakentaen sisällyttää settiinsä enemmän eikä koko korttitalo kaadu. Luovuttamisia ja uusia alkuja. Pentupuuhastelija saa taiteilijana suuremman taulun, puhtaamman kankaan siveltimensä vedoille. Enemmän pelimerkkejä käyttöönsä. Siinä sivussa jokaisella tiimin jalostuskoiralla on oma syli, oma ihminen, jolla on koiralle reilusti aikaa ja rakkautta. Kolikon pelottavampi puoli on kuitenkin seikka, että tiimi tulee olemaan juuri niin vahva kuin on sen heikoin lenkki. Pettymyksiä tulee ja se nimenomaisesti pikkiriikkisesti huolestuttaa jo etukäteen. Suuresti arvostamani Juha Kares kirjoitti taannoin artikkelin tiimityöstä Kasvattaja-lehdessä. Hienoja ajatuksia, joskin yhden omista heikkouksistani tunnistin riveiltä hetimiten; sitä päivää tuskin tullaan näkemään, jolloin osaisin itse ajatella yhtä kypsästi ja aikuismaisesti kuin Juha ja todeta petetyksi tullessani tyynesti, että voin vain syyttää tapahtuneesta itseäni. Että olen valinnut väärin. Että näinpä; psykologinen silmäni on pettänyt ja vaatii lisää harjaantumista. Oma moka, kasvun paikka. Odotan tulevaisuuden tiimityöläisiltäni paljon. Ja tiedän jo nyt tulevani ryminällä maahan, jos ja kun kemiat eivät jonkun kanssa kohtaakaan toivotulla tavalla.

Paitsi tiimin rakentamista, uusi ”tulemiseni” on ollut myös askel askeleelta vanhojen kontaktien elvyttämistä ja suhteiden kartoitusta. Muutaman vuoden hiljaiselo griffonrintamalla on pudottanut joukosta monta yhteistyökumppania. Surenko sitä? En. Juurikin ne ihmiselämän vaikeat hetket ja inhimillisyyden ymmärtäminen ovat tahattomasti toimineet mittarina sille, ketkä ovat jääneet rinnalle. Ja löytyvät sieltä siis edelleen. Elämä ei ole pelkkää ”koiraa”. Pentupuuhastelijankaan elämä. Eikä sen pidäkään olla. Elämä on kokonaisuus. Suurempi proggis kuin se, mitä tapahtuu pentulaatikon äärellä tai näyttelykehän laidalla. Ystävistä parhaat tietävät sen, ja näen ympärilläni tänä päivänä koko joukon käsittämättömän hienoja ihmisiä, joiden olemassaolosta olen juuri nyt vilpittömän iloinen. Puhuttiin termistä ”politiikka”. Silloin ennen. Oli tärkeää olla nokkela ”poliittisella areenalla” päästäkseen eteenpäin suunnitelmissaan pentupuuhastelijana. Neuvottiin olemaan tarkkana, mihin suuntaan pyllistää ja mihin kumartaa. Sitähän koiramaailma on vieläkin. Ja ellen ihan väärin silmäile, yhä enenevässä määrin. Itse en enää kuitenkaan halua kuullakaan sanoja koira ja politiikka samassa lauseessa. Minun on riitettävä omana itsenäni, kelvattava omine mielipiteineni. Koirieni samoin. Harrastuksen on oltava harrastus – ei toinen työ. Ja mitä pyllistelyyn ja kumarteluun tulee, haluan uskoa, että perussetti korrekteja käytöstapoja riittää tiimilleni ja sen yhteistyökumppaneille. Muiden edessä nostan tyynesti kädet pystyyn.

No, rakentelua tämä tosiaan on. Tämä pienimuotoisenkin comebackin käynnistäminen. Välivuodet poissa koiramaailman tuoksinasta ovat paitsi antaneet ihan tervettäkin etäisyyttä, uusia ajatuksia ja vahvuutta, niin aika tehokkaasti se on myös nollannut monia, monia tiedonmurusia, jotka ennen vanhaan tipahtelivat ajukopastani kuin apteekin hyllyltä. Juuri tänään rustailin – kyllä, kynällä; siinä on jotain niin nostalgista, kotikutoista ja alkeellisella tavalla viehättävää! – kiinnostavien linjojen/koirien sukutauluja. Hassua on se, että ne samat vanhat linjat, joihin aikanaan ihastuin, ovat yhä ne mieltäni eniten kiehtovat, vaikka juuri nyt on ilmeisen muodikasta – jälleen kerran! – vannoa niiden ”uusien linjojen” nimeen, hakea sitä ”uutta verta” – ja väitän, aika monet tekevät juurikin niin edes tietämättä miksi ja mitä ovat tekemässä, puhumattakaan, että tuntisivat ihan konkreettisesti, mitä sukutaulu ”uusine” nimineen oikeastaan pitää sisällään! On vain yksinkertaisesti hienoa, että uuden koiran sukutaulu pursuu uusia nimiä, mahdollisimman monta erilaista. Mutta ihan yhtä hupaisaa on se, että nyt jouduin itse muistini tueksi ottamaan käyttöön sukutauluja netistä ja kaapin kätköistä. Kaikki nimet eivät loksahtaneetkaan enää paikoilleen tyhjinä odottaviin ruutuihin ihan vettä valaen! Tovin ajattelin, että mikä ihanan neitseellinen olotila, mutta heti perään, kotvasen myöhemmin, että..öh…comebackistani tulee vielä todella pitkä ja kivinen kinttupolku moninaisine askarteluineen, ja malttamattoman mielenlaatuni tunnustaen, tiedän sen tunnetilan olevan joinakin päivinä takuuvarmasti hetkittäin sietämätön. Ja entäs sitten ne jalostustavoitteeni? ”Multipurpose”-griffonia haetaan, mutta miten ja millä eväin? Kokemusta siihen tarvitaan – paljon enemmänkin vielä kuin mitä itseltäni löytyy! Ja erityisen iso kourallinen hyvää onnea! Kirjahyllyssä komeilee rivistö jalostusoppaita. Perusgenetiikasta Best In Show-voittajan synnyttämiseen. Luettuina aikanaan etuperin ja takaperin. Vaan kun nyt on aika palautella mieliin sitä griffonin valmistuksen salaistakin salaisempaa reseptiä, niin yhä edelleen – herraties monennenko kerran ”urani” aikana! – kaivoin komeron perukoilta esiin suuren pahvilaatikollisen miltei jo esihistoriallista kirjeenvaihtoani. Tiesin hetimiten, mitä olin etsimässä; hennonkeltaista kirjekuorta punaisella postimerkillä varustettuna, osoitetietoni siihen somasti pikkuruisella käsialalla kirjailtuna. Kuori pitää sisällään lyhyen kirjeen. Vain muutaman rivin. Ja käsittämätöntä kyllä, se kattaa mielestäni edelleenkin jokseenkin kaikki ne totuudet, jotka hyvän griffonin reseptissä ovat ne kaikkein oleellisimmat. Eräs oppiäideistäni opasti:

”En KOSKAAN kasvata linjoista, jotka kantavat seuraavanlaisia virheitä, koska mielestäni nämä ovat hyvin pahoja virheitä ja hyvin, hyvin vaikeita, mikäli edes lainkaan mahdollisia saada jalostuksen kautta pois. Ne ovat:

1. Huono luonne
2. Huono ylälinja
3. Matala hännänkiinnitys
4. Puuttuvat kulmaukset
5. Epäterve rakenne
6. Huono turkki – kokemukseni mukaan ne eivät KOSKAAN parane!

Minulla oli onni aloittaa hyvällä nartulla ja mielestäni tarvitset hyvän nartun aloittaaksesi muutoin törmäät vain pettymyksiin riippumatta siitä, mitä urosta käytät. Yksikään uros ei pysty ihmeisiin.” Ja lopun viimeksi lause… kannustimeksi vai maan pinnalle palauttamaan…? ”Onnea matkaan, mitä ikinä päätätkin tehdä, mutta muista; kun et odota kuuta taivaalta, et tule pettymään!”

Tänään siis kaivoin jälleen tuon kirjeen esiin, virkistin muistiani, nyt jo omankin kokemuksen kautta allekirjoitan kaiken sanomansa – ja lähden siltä pohjalta luonnostelemaan mahdollisuuksiani uuteen alkuun. Puoliarkilliselta aa-nelosesta. Parhaalta ja viisaimmalta, mitä olen kuunapäivänä saanut.