lauantai, 27. helmikuu 2010

Tassupartion päivittelyä

Pikainen päivitys pitkän tauon jälkeen Tassupartion kuulumisiin lienee paikallaan. Ainakin vältyn näin puuduttavalta soittokierrokselta – siltä puolipakolliselta ”juorujen” päivitysturneelta eikä minun tarvitse vaivautua poistumaan mukavuusalueeltani (lue: sohvannurkasta), jolle olen päättänyt majoittautua kokonaiseksi viikoksi eli juuri alkaneen talvilomani ajaksi. Jos aika usein tunnenkin syntyneeni epäonnisten tähtösten alla, niin sään haltiattaret ainakin tällä erää pelasivat kanssani samaan päätyyn ja koko ikuisuuden mittaisen talven jatkunut pakkasmaratoni näyttää ainakin tovin vetävän henkeä sekin. Likipitäen ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen koirat pääsivät eilen illalla vihdoin reippaan mittaiselle iltakävelylle. Jos olin itsekin riemuissani, kun pakkasen nipistely ei tuntunut poskipäissä, koirieni into kohosi potenssiin sata. Minulla on yleensä kovasti jyrkät mielipiteet turhasta räksyttämistä ja syntyneestä yleisestä kalabaliikista, mutta eilen en tohtinut suutani avata tahi syyttävää sormeani nostaa, kun puin koirat ulkoilua varten ja poimin niiden taluttimet käsiini. Kerrankin jaksoin hiljaa ja kärsivällisesti katsoa – ei, oikeastaan nauttia! – kun niiden pienen mielen täysi kaaos pääsi valloilleen. Voi sitä tuhannen riemua! Räksytystä ja kiljuntaa. Puremista, juoksemista, hyppimistä, painia. Ihan kuin riemu olisi ollut niin suurta, että sitä oli jo vaikea kestää ja se piti purkaa osin sijaistoimintoihinkin. Nenätkin tuli niistetyiksi olohuoneen ryijymattoon moneen kertaan ennen kuin matkaan päästiin. Pihalla odotti yllätys; pakkaspojan kipakan nipistyksen sijaan avoimesta ovesta tulvahti aavistus keväästä. Ja sitähän piti haistaa ja maistaa! Siinä piti pyöriä, siihen piti sukeltaa. Ei puuttunut kuin kuperkeikat lähtöruudussa, kun vihdoin päästiin matkaan. Hattua nostan koissuilleni; olosuhteisiin nähden vallan loistavasti ne ovat sietäneet pitkään jatkunutta sisälläoloa ja toimettomuutta. Koirani eivät ole harrastaneet tihutöitä koskaan; eivät edes pentuaikanaan. Koko pitkän talven jatkunut olo mökkihöperöinä olisi melkein antanut jo pikkiriikkisen oikeuden turhautumien purkamiseen laajemmaltikin, mutta tuhon omaksi päätyi vain niiden ikioma korisohva. No… sekin kyllä tuppasi harmittamaan; raha kun ei meillä päin kasva puissa ja pitkän pennin siihen sijoitin vastikään viime kesänä. Perkeleet hypähtelivät tasajalkaa kielelläni, mutta annoin armon käydä oikeudesta ja investoin palkkapäivänä uuteen petiin. JA vahingosta viisastuneena ja seuraavaan pakkaskauteen varautuneena ostin tällä kertaa metallisängyn. Kjäh-kjäh…!

Myös kissat pääsivät tänä aamuna toviksi Hippavillaansa ulkoilulle tuumailemaan kevään tuoksuja. Niiden karvanlähdöstä päätellen, kevät on tosiaan vihdoin ja viimein tulossa, vaikkei pihamaallani nököttäviä vuorenkorkuisia lumikinoksia katsellessa ehkä uskoisi. Kevät on meilläkin jo vähintään komerossa odottamassa. Hippavillan kesken jäänyt sisustus etenee pala palalta ja lumien sulettua aikanaan tarha saa viime silauksensa. Siemenet kissanruoho- ja kissanminttuistutuksia varten on niin ikään hankittuina ja tulipa siinä sivussa hankittua tykötarpeet emännänkin kesäisiin pikkunautintoihin; ruukkumansikoihin, amppelitomaatteihin, yrtteihin ja paprikoihin. Ei enää puutu kuin se keltainen toukokuu! Ja vihreä peukalo.

”Urani” kissakasvattajana on tarponut tunnollisesti lähtökuopissaan yhä edelleen. Vaihe A eli kissakasvattajakurssi tuli suoritetuksi ja tämän jälkeen vaiheet B ja C ja loppulitania aakkosia piti sujutella eteenpäin vasemmalla kädellä. Seksitestien tulokset saapuivat aikanaan. Niissähän ei tietenkään yllätyksiä ollut luvassa, sillä kissaneitini EIVÄT ole saaneet mahdollisuutta viettää villiä sinkkuelämää! Veriryhmätestin tulosta sen sijaan ei koskaan kuulunut. Lopulta kävi ilmi, että veriryhmäputkilo oli onnellisesti unohtunut lekurin konttuurin pöydälle päätymättä koskaan laboratorioon. Juuri kun olin hädin tuskin onnistunut saamaan anteeksi edellisen lekurivisiitin ja polkenut itseäni nöyrästi maan rakoon Neposen edessä madellessani ja maanitellessani, jouduin viemään sen testeihin uudelleen. Näistä viivytyksistä seurauksena taas automaattisesti oli myös se, että sulhaskandidaatteja ei vieläkään päästy lassoamaan. Toisen verenvuodatussession jälkeen näyte päätyi kuin päätyikin laboratorioon asti ja tuloskin saapui aikanaan. Ennakko-odotusten (ja TOIVEIDEN!) mukaisesti Neposen veriryhmä osoittautui A:ksi, mikä helpottaa koko paletin kasaamista alkaen aina laajemmasta kollivalikoimasta. Seuraava rasti, jolla kompuroitiin, oli kasvattajanimi. Aikomuksenani tulla vain yhtä kokemusta rikkaammaksi ja kasvattaa mitä todennäköisimmin yksi ainokainen kissapentue ever, olin suunnitellut ”lainaavani” Neposen kasvattajan kissalan nimeä. Näin tuumattiin, mutta sekin suunnitelma kariutui ja sikäli mikäli yhä edelleen mielisin sitä yhtäkään kissapentuetta, joutuisin anomaan oman kasvattajanimen. Eilen siis silmät ummessa ja hampaitani kiristellen tuuletin tililtäni – oman näkemykseni mukaan – yhden turhimmista satakaksikymppisistäni. Kissalani nimiehdotusta ei tarvinnut kaukaa haeskella: ykköstoiveena on tietenkin Hippavillan. Mutta summa summarum; alkupään rastit alkaa nyt vihdoin olla piirustusten mukaan suoritettuina ja pääsen lopultakin ihan konkreettisesti työstämään kollin valintaa. Myös Neposen e-pillerit on nyt toviksi jemmattu odottamaan sopivampia aikoja ja seuraavan kiiman alkua voidaan alkaa odotella toivoen, että siihen mennessä passeli uros on saatu nakitetuksi Neposen suvun jatkajaksi ja sopimus omistajan kanssa aikaiseksi. Pari kandidaattia väikkyy jo verkkokalvoillani, mutta palataanpa niihin, kunnes lupa jommankumman käytölle heltiää.

Melkein nolona tunnustan, että kaikki syksyn ja alkutalven vastoinkäymiset privaattirintamallani söivät missimamman raatoa sen verran pahoin, että tuo Venäjän ostoksemme ”Hilppa” oli näissä melskeissä jäänyt ”katsastamatta”. Luvattoman pitkäksi aikaa! Emman hoivissa Mikkelissä Hilppa on kuitenkin saanut varttua aina viime vuoden lokakuusta saakka. Tämän kuun puolivälissä pääsin vihdoin siis myös itse Hilppaa tapaamaan. Hurmaava pentu! Kerta kaikkiaan! Palautti ainakin hetkellisesti ISOSTI uskoa harrastamaani rotuun. Rotutyypillinen ”miun-maun-mukkaan” ja temperamentti ”MADE IN HEAVEN”!  Emma on tehnyt Hilpan kanssa valtavan hienoa työtä. Kiitos Emma! Thank you Mrs. Natalia Griaznova, St. Petersburg, for letting us to have this magnificent girl UNION GRIFF REALLY MONKEYLIKE!

lauantai, 6. helmikuu 2010

Harmaan anatomiaa...

Sana ”eläinrääkkäys” on tämän päivän kielenkäytössä kovassa kurssissa. Aiheellisesti tuo sana/termi on tullut esiin ja tutuksi ilmaisuksi viime aikoina mm. hiljan uutisoitujen hevosiin ja sikoihin kohdistuvien laiminlyöntien johdosta. Laiminlyönteihin puututaan nykyään herkemmin, valistus on mennyt eteenpäin ja tehnyt tehtäväänsä. Yhä harvemmin ihmiset sulkevat silmänsä ainakin näitä räikeimpiä tapauksia kohdatessaan hyvinkin jo eläinlajista riippumatta. En tunne itseäni vieläkään sentään aivan ikälopuksi, mutta elävästi muistan vielä ajat, kun ”nuorena ja nättinä” uskoin vakaasti kaikenlaisiin maailmanparannusajatuksiini ja marssin uhmakkaasti barrikadeille milloin minkäkin asian tiimoilta. Eläimet olivat tietenkin aina lähellä sydäntäni ja suurimpia kyyneleitä vuodatin ja tulisimpia sanojani sinkosin puolustaessani näkemyksiäni turkiseläinten ja koe-eläinten kohtelusta. Tuotantoeläinten tehokasvatus ja huonot olot, sademetsien tuhoutuminen ilmastomuutoksineen sekä eräiden eläinlajien kuoleminen sukupuuttoon olivat listallani seuraavana. 20 vuotta sitten nuo aiheet eivät oikein olleet vielä ”muodissa” ja asioidensa edestä jalkaa polkeva teinityttö sai osakseen hyväntahtoisia hymähtelyjä ja musertavia kommentteja tyyliin ”kasva jo aikuiseksi” tai ”isona tyttönä sitten ymmärrät näitä asioita paremmin”. Totta oli vain se, että kokemuksen karttuessa asiat eivät olleet enää vain mustia ja valkoisia, vaan tuntuu, että päivä päivältä enemmän liikuskelen mielipiteissäni – tosin yhä - varmoin askelin siellä harmailla alueilla. Ihmisen luonnolle aiheuttamaa tuhoa ei kiistä enää oikeastaan kukaan. Vain vähäjärkinen kiistää ilmastomuutoksen. Yhä useampi tuomitsee turkiseläinten pidon. Yhä tietoisempia ollaan valinnoissamme kuluttajina, mikä osaltaan on vähentänyt mm. kosmetiikkateollisuuden nimissä tehtäviä tuskallisia eläinkokeita. En – yhä edelleenkään! – väitä olevani muita parempi ihminen, mutta maailma muuttui sittenkin. Askel kerrallaan. Tapaus kerrallaan. Moni asia on merkittävästi paremmin kuin menneinä vuosikymmeninä, jos tokikin monta korjaussarjaa vaativaa asiaa tulee esiin vielä nyt ja tulevaisuudessakin. Iloitsen siitä valistuneisuuden ilmapiiristä, joka jo suurelta osin kattaa eläinten pidon ja lemmikkiharrastuksen. Pikkarainen huolenaiheeni ja suruni alkaa olla nykyään oikeastaan se kolikon kääntöpuoli. Sana ”eläinrääkkäys” ei suinkaan kärsinyt inflaatiota, niin kuin monille ilmiöille käy, vaan vuosien saatossa sanan käyttö ja merkitys on korotettu potenssiin sata. Sana on saanut peräänsä kolminkertaiset huutomerkit. Sanalla ”eläinrääkkäys” aletaan määrittää välistä hyvin pitkälti jo kaikkea sitä, mikä ei ole ”minun tapani hoitaa asioita”. Syyttävä sormi suunnataan jo mitä mitättömimpiin asioihin, kanssaharrastajat ollaan valmiita tuomitsemaan mitä pikkiriikkisimmin perustein eikä kukaan pian enää näe metsää puilta. Itse eläin jopa jää toissijaiseksi. LemmikkiHARRASTUS muuttuu ”suoritukseksi”, jossa tavoitellaan napakymppiä. Harrastuksen edellyttämän kilpavarustelun häviäjä on ainakin potentiaalinen ”eläinrääkkääjä”.  Nettipalstoja lukiessani, työssäni asiakkaita kohdatessani ja erilaisia näkemyksiä kuullessani olen viime aikoina useasti pysähtynyt pohtimaan uusia näkökulmiani ja kadottanut ne mustat ja valkoiset alueeni kai lopullisesti. Viisainta lienee tässä kohtaa valottaa pohdintojeni taustoja.

Yhä useammin törmään vaikkapa ajatukseen, että ns. ”markettiruokaa” lemmikilleen syöttävä koiran tai kissan omistaja on ELÄINRÄÄKKÄÄJÄ. No, tokikin vähintään työni puolesta joudun sanomaan, ettei se ”markettieväs” ole lemmikille sitä parasta mahdollista. Kokeneena näyttelyharrastajana joudun myös sanomaan, että parempilaatuinen ruoka läpi eliniän voi olla etu näyttelykehässä ja näkyä koiran turkin laadussa ja piirun verran paremmassa yleiskunnossa. Mutta kärsiikö eläin, joka syö ”markettiruokaa”? Kärsiikö kissa, joka joutuu pissaamaan ”markettitasoiseen” hiekkaan? Kärsiikö koira, jolla on kotikutoinen villapaita uusimman X-merkkisen manttelin sijaan? Tuskinpa. Kyse on vain erilaisista tavoista elää ja tehdä asioita. Siltikin se sana ”eläinrääkkäys” huutomerkkeineen putkahtaa aina vain useammin esiin näissäkin keskusteluissa, vaikka tavoitteena pitäisi olla yksinkertaisesti tunnistaa jälleen kerran se elämisen ydin: ONNI. Eläimen onni ja oman harrastamisen onni, jotka koostuvat mm. perusturvallisuuden tunteesta puolin ja toisin, tasapainosta ja harmoniasta, eikä näiden saavuttamiseksi ole yhtä ainoaa oikeaa reseptiä.

Haluan kertoa myös toisen esimerkin, jossa niin ikään ainakin omat eettiset ja moraaliset säännökseni pantiin puntariin. Minulla oli viime syksynä suuri ilo ja kunnia päästä vierailulle työni puolesta erääseen erittäin tunnettuun lemmikkiruokaa valmistavaan tuotantolaitokseen. Paitsi, että pääsin näkemään omin silmin, miten ja millaisista raaka-aineista tuo minunkin koirieni ja kissojeni eväs syntyy, pääsin tutustumaan myös kyseisen tehtaan nimissä toimiviin kissaloihin ja kenneleihin. Ne sijaitsivat aivan tehdasrakennuksen tuntumassa ja edustivat 28 kissarotua ja 20 koirarotua. Kissoja alueen rakennuksissa oli yhteensä 200, koiria vähän enemmän; muistaakseni 260. Meidät varustettiin ennakkoon tiedoin siitä, kuinka eläimillä on vakituiset ammattitaitoiset hoitajansa ruokkimassa niitä ja hoitamassa niiden turkkeja. Niin ikään niillä oli oma eläinlääkäri, joka lääkitsi eläimen sen sairastuessa. Kullakin koiralla oli lisäksi oma nimikkotyöntekijänsä tehtaan palkollisista, joka ruokatauollaan tms. sai käydä oman nimikkokoiransa tykönä seurustelemassa ja sen kanssa ulkoilemassa. Jos tietyin kriteerein olisinkin yhä valmis määrittelemään ko. eläimet ”koe-eläimiksi”, en missään tapauksessa voisi väittää niiden olevan kärsiviä tai millään tapaa laiminlyötyjä. Koirat ja kissat kuluttivat aikaansa omissa ”kommuuneissaan”. Ne oli jaettu ryhmiin roduittain. Niiden tilat olivat siistit, valoisat ja puhtaat, miltei ”steriilit”. Kullakin eläimellä oli kaulassaan ”kulkukortti”, jolla se pääsi kulkemaan ulos nimikkokulkuluukustaan ja millä sen nimikkoruokakupin kansi aukeni. Nerokasta ja toimivaa! Kaikki saivat tasapuolisen kohtelun ja voivat hyvin. Katselin niitä kuitenkin alahuuli jo vienosti vapisten. Puuttui ”lämpö” ja läheisyys. Puuttui oma syli. Puuttui takkatuli ja metsälenkit. Puuttui paikka emännän tyynyllä. En luovuttaisi noihin raameihin omaani, muttei minulla myöskään ole pienintäkään aikomusta ilmaantua tehtaan porteille heiluttelemaan banderollejani.  Kissat lojuivat tyytyväisinä puissaan auringonkilossa, koirat touhusivat riemurinnoin omissa rutiineissaan. Mistä ne eivät tienneet, sitä ne eivät kaivanneet. Ja niiden kaikki perustarpeet oli tyydytetty tavalla tahi toisella. Ei minun tavallani, mutta silti hyvin. Ei ole lakia joka määrää jokaisen koiran perusoikeudeksi höyhentyynyn. Näitä erilaisia tapoja pitää koiria nähdään myös kenneleissämme. Yksiselitteisesti niistä useimmat eivät ole oikeita tai vääriä; vain erilaisia. Kansankielessä monesta koirasta koostuva kennel on kuitenkin aina se ”pentutehdas”, joka sana jo automaattisesti pitää sisällään ainakin jossain määrin termin eläinrääkkäys. Mutta niitä monipäisiäkin kenneleitä voi hoitaa monella eri tapaa; hyvin, huonosti tai jotain siltä väliltä. Toisaalta en voi olla ihailematta yhtälöä, jonka tunnettu kasvattajatuomari Tuula Plathan Karamain-tiibetinterriereineen on toteuttanut mitä suurimmalla menestyksellä. Kasvattanut maailmanlaajuisesti tunnettuja rodun huippukoiria pitäen kotonaan vain tarjolla olevien sylien määrän koiria, kuten hän tuoreimmassa Kasvattaja-lehden numerossa kertoo.

Palaan toistamiseen ajatuksissani Ranskaan. Kun iltapäivisin istuimme katukahviloissa banana splitien äärellä tai iltaisin rantabulevardien baareissa pina coladaa siemaillen, ennätimme seurata kymmeniä ja taas kymmeniä koiria omistajineen päivä- ja iltakävelyillään. Koko matkaseurueemme koostui – luonnollisestikin – koiraihmisistä. Teimme kaikki tuon saman huomion: useimmat koirat kulkivat vapaana omistajansa rinnalla. Rodusta riippumatta. Koirien haukuntaa ei kuulunut. Yksikään koira ei rähissyt kohdatessaan vastaantulevan koirakon. Ei itse asiassa osoittanut minkäänlaista mielenkiintoa toista kohtaan. Olimme äimistyneitä ja saimme aikaiseksi vilkkaan keskustelun väittelyineen. Äänestyksen lopputulos seurueessamme ollut lienee jotain siihen suuntaan, että koirat olivat LUONNOLLINEN osa ranskalaista kulttuuria. Osa elämää. Osa arkea. VAIN sitä. VAIN koiria. Niihin suhtautuminen ei ollut ylenpalttista, joten koirienkaan suhtautuminen ympäristöön ei ollut ”ylenpalttista”, vaan ne olivat ikään kuin osa ”maisemaa”. Kotikonnuilla pyörittelin päässäni noita ajatuksia lisää. Minua on aina surettanut sanonta ”vain koira”, koska se sisältää halveksuvan määreen. Mutta ranskalainen koira näytti elämäänsä niin tyytyväiseltä, etten saa tuota näkyä pois verkkokalvoiltani. Suomalainenkin koira on osa meidän arkeamme ja elämäämme, mutta suomalainen tapa elää on erilainen. Suomalainen on tehokas ja tarmokas, kiireinen, urakeskeinen, eteenpäinpyrkivä. Ja mitä vielä… mitä tahansa, mitä kompleksoitunut historiamme on meistä ajan myötä jalostanut! Koiristamme teemme peilikuviamme. Harva niistä on enää ”vain koira” – lemmikki. Aika monilla on ”ura”, johon niitä aletaan kasvattaa pennusta asti. Kisakoiran tai näyttelykoiran. Tai vähintään sen oppikirjan kriteerit täyttävän ”täydellisen” lemmikin. Pentukurssi on ”must”, pakollinen määrä kilometrejä päivässä, omia harrastuksia; aktivointileluja, pallopelejä, hampaiden harjausta jne. jne. Missään näistä ei ole mitään vikaa! Hyvä hoito ja sopiva määrä aktiviteetteja kuuluvat asiaan, mutta Ranskanmaan seikkailujeni jälkeen olen todella alkanut pohtia, onko kotoisista koiristamme rinnallamme tullut oman aikamme symboleita? Kiireisiä, läpeensä aikataulutettuja – ja uskallankohan tämän ääneen sanoa; ehkä myös hieman stressaantuneita? Muistammeko koskaan enää antaa niiden olla ”vain koiria” siinä sanan positiivisessa merkityksessä? Ja itse aiheeseen linkittäen; pelkäämmekö myös olevamme jälleen kerran ”eläinrääkkääjiä” ja harrastuksen silmätikkuja, jos koirinemme emme ”yllä” tietyn standardin tasolle ja toimimme harrastuksen valtavirtaan nähden toisin? Entä missä tulee vastaan ääripää; tunnistammeko varmasti, milloin liika on liikaa? Eikö ”eläinrääkkäystä” tästä vinkkelistä katsottuna olisi sekin, että teemme niistä niin raivokkaasti oman harrastamisemme välineitä, ettemme oikeastaan enää muista antaa niille mahdollisuutta siihen ”koiranelämään”, josta ne luultavasti uneksivat? Tavallisesta arjesta ja omasta turvallisesta paikastaan arvoasteikon tikapuilla. Siellä alimmalla askelmalla. Suomalainen kulttuuri on suorituskeskeinen. Ranskalainen kulttuuri arvostaa selkeämmin elämän nautintoja. Tuo pieni ero näkyy varmasti enemmän tai vähemmän kaikessa tekemisessämme, myös lemmikkiharrastuksessamme. Kummallakin kulttuurilla on puolensa ja puolensa; kumpaisestakin voimme poimia ajattelemisen aihetta ja ”varastaa” jotain pientä kumpaiseenkin arkeen. Noin vuosi sitten löysin itsestäni pelästyneenä tuntemuksen, josta barrikadeilla uhmakkaasti marssinut teinityttö oli vielä autuaan tietämätön. Olin saanut yöllä äkkiherätyksen hätiin, kun kasvattini teki kuolemaa. Kotiuduin aamuyöstä eikä uni oikein enää tullut silmään. Torkuin sängyn laidalla ja katselin aamun kirkastuvaa maisemaa. Nuppu-kissani istui sängyn laidalla ajatuksissaan. Jos se olisi hoksannut emännän olevan hereillä, se olisi tapansa mukaan tullut viereen kehräten ja puskien rapsutuksia anomaan. Nyt se kuitenkin oli vapaa tärkeämpiin puuhiin. Se katsoi, kun harakka hypähti terassin aidalle ja ilkkui siinä keikkuvine pyrstöineen. Sydämeni itki verta, kun näin sen silmissä syttyvän tiikerin. Se ELI! Sillä hetkellä se todella ELI! Tuskin koskaan toiste olen tuntenut itseäni pahemmaksi ”eläinrääkkääjäksi” kuin tuona ohikiitävänä hetkenä. Millä oikeudella historian ihminen oli ottanut vangikseen villin ja vapaan sielun? Koiran tai kissan. Tehtyä ei saa tekemättömäksi ja koiramme ja kissamme tarvitsevat nyt huolenpitomme. Kunkin omistajan näköisekseen räätälöimän. Mutta se, minkä me kaikki tämän lisäksi voimme tehdä niiden hyväksi, on kunnioittaa niiden alkuperää - vaistoja, viettejä ja käyttäytymismalleja - sellaisina kuin luontoäiti ne niille antoi. Luontoäidiltähän ne ovat meillä vain lainassa ja jonakin päivänä taas vapaita. Sen symbolina riisun koiriltani aina kaulapannan ennen kuin ne sulkevat silmänsä viimeisen kerran.

Vallankin meidän ”pentupuuhastelijoiden”, mutta myös muiden, olisi ehkä hyödyllistä edes huvin vuoksi haastaa hieman itseään ja kahlata yhä syvemmälle harmaiden alueiden viidakkoon pohdiskelemaan omia moraalikäsityksiään ja eläintenpidon etiikkaa ainakin silloin tällöin. Maailma muuttuu jatkuvasti kiivaaseen tahtiin ja uutta pureskeltavaa tulee eteen tämän tästä. Eettisiä näkökulmiaan on järkevää tuumia esim. pennutustilanteita, eläimen sairastumista ja eläimestä luopumista silmällä pitäen. Onko kaikki elämä arvokasta? Onko KAIKKEA elämää suojeltava? Missä tulee lääkinnän ja hoitojen raja vastaan? Jos eläinlääketiede nykyään pystyykin korvaaman koiran halvaantuneet takaraajat pyörillä, kuten suuren maailman lehdistä toisinaan saamme lukea, en itse soisi tätä tapahtuvan. Eläintenpidon etiikka on parasta panna puntariin myös silloin, kun eläin halutaan ”rakastaa hengiltä”. Jokunen viikko sitten satuin istumaan tv:n ääressä Dr. Philin keskusteluohjelman aikoihin. Ohjelman vieraana oli nainen, jonka koko maailma pyöri hänen omistamansa chihuahuan ympärillä. Sanan ”eläinrääkkäys” ollessa hyvässä huudossa ko. nainen on mitä mainioin tyyppiesimerkki lietsomaan ilmoille – jos hyväntahtoista hymähtelyäkin – myös pikkiriikkistä ihailua vuorenvarmasti vastakkaisen koulukunnan edustajana. Koiraa puettiin useita kertoja päivässä mitä erilaisimpiin asuihin. Joka ilta se pääsi emäntänsä seurassa McDriveen hampurilaiselle ja sai itse ”tilata”. Se ei koskaan ulkoillut, ”etteivät sen tassut kuluisi”. Se ei koskaan saanut itse pureskella kuivamuonaansa, jottei sen hampaat vahingoittuisi. Emäntä pureskeli raksut sen puolesta ja ruokki sitä suoraan suustaan. No, tietenkin 32 vuotta koirakokemusta taustallani tietämykseni voi olla vielä rajallinen, mutta koiraa katsoessani en hetkenkään ajan kyennyt näkemään kuvaruudussa ONNELLISTA ja hyvinvoivaa koiraa. Näin pelokkaan, omasta paikastaan tietämättömän pikkukoiran, josta oli tehty ihmisen irvikuva. Sen perusoikeudet ja –arvot KOIRAN elämään oli poljettu olemattomiin, ja sen käyttämättömät hampaatkin törröttivät mätinä ja hammaskiven runtelemina suupielistä. Mitä suurimmassa määrin tuo koira oli ”rakastettu hengiltä”. Sen oikeutta olla oman lajinsa edustaja ei kunnioitettu ja lyön pääni pantiksi, että se on ko. eläimelle eläinrääkkäystä, joskin sellaista, mihin mikään laki ei koskaan tule yltämään, koska raja on liian häilyvä ja rakkauden suureet liian hankalia pukea yksiselitteisiin raameihin.

Vuosia on kulunut. Musta ja valkoinen sulautunut harmaaksi puuroksi oman aikansa ”kettutytön” lähestyessä neljänkympin rajapyykkiä. Uusia lakeja säädetään ja entisiä tarkennetaan edesauttamaan eläinten hyvinvointia. Valistus ja kapina – omani ja monien muiden – ei ole ollut turhaa, mutta siltikin monen mutkan kautta harmailla alueilla ahkerasti tarpoen olen tullut päätelmään, että eläinten hyvinvointiin tähtäävässä toiminnassa jäljelle jää yhä edelleen maalaisjärjen mentävä aukko. Ja näinhän sen pitää toki ollakin. Sellaista lakia ei koskaan tulekaan, joka olisi vedenpitävä ja absoluuttinen totuus kaikkeen toimintaamme. Mikä jää lain ulkopuolelle, on omien eettisten arvojemme ja valintojemme armoilla. Haaste meille itsellemme ja itsetutkiskelullemme. Myös se aivan arkisin, ruohonjuuritason eläinsuojelutyö kaipaa tänäkin päivänä ahkeria käsiparejaan. Totesin sen omakohtaisesti masennukseen sairastuttuani etsiessäni epätoivoisesti apua lemmikkieni hoitoon toipumiseni ajaksi. Eläinsuojelupiireissä vedin vesiperän. Ruohonjuuritason eläinsuojelutyö ei ole enää niin kovin raflaavaa, luulen.

keskiviikko, 3. helmikuu 2010

Tilastojen emävalheet...

Sain tänään loppuun suoritetuksi ”urosmehiläisen työn”; laitoin postiin oman panokseni SGY:n organisoiman griffoneiden terveystutkimuksen hyväksi. Siellä ovat nyt rikkana rokassa allekirjoittaneenkin koirien elämänkaaret dokumentoituina ja valmiina päätymään tilastoihin. Vakaa aikomukseni oli ollut jättää osallistumatta terveyskyselyyn. Ei siksi, että olisi jotakin salattavaa. Ei siksi, etten haluaisi tukea rodun jalostustavoitteita. Luimistelin hiljaa koloissani kaikkine kaavakkeineni lähinnä laiskuuttani ja – niin – valitettavasti vailla sitä entistä paloa ja mielenkiintoa rotuun. Joiltakin osin ikuisena pessimistinä räknäilin myös, että tällaiset tutkimukset eivät varsinkaan meidän herkkänahkaisten koiraharrastajien keskuudessa koskaan ole olleet mikään jymymenestys ja lopputulos tullee olemaan se kuuluisa ”valhe-emävalhe-tilasto”. Ajattelen yhä niin. Tekemättömyyden synnyttämässä puuskassani kuitenkin sonnustauduin sohvalle 14 kysymyslomakkeen mittaisen paperipinon ja kuulakärkikynän kera. Rehellisesti, tunnollisesti ja parhaan muistini mukaisesti vastailin kysymyksiin. Kun urakka oli suoritettu, silmäilin pikaisesti pinon läpi. Jäin pohtimaan tuon tutkimuksen todellista arvoa ja merkitystä. Jumituin hämmentyneenä tuijottamaan omia vastauksiani. Ja niiden ilmiselvää epäloogisuutta! Lomake oli sisältänyt pitkät litaniat erilaisia sairauksia ja vaivoja – herra paratkoon, löytyykö noita kaikkia tosiaankin ihan oikeasti rodustamme!?!  Useimpien harmien kohdalle sain hyvillä mielin vetää miinus-merkkiä. Elämän epätäydellisyyden sanelema pakko on kuitenkin, että jokaisen minunkin koirani elämänkaareen on mahtunut jokin kompastuskivi. Jollakin se on ollut isompi, jollakin toisella aivan pikkarainen. Oman epäloogisuuteni puolestaan kohtasin siinä, ettei niillä ”plussieni” ja ”miinusteni” määrällä juurikaan ollut ollut tekemistä antamani ”yleisarvosanan” kanssa. Saatoin lukea läpi pitkää listaa jonkun koirani kärsimistä vioista ja vaivoista ja kuin kaiken jo sanomani pyörtäen väitin saman koiran terveydentilan olevan kerrassaan erinomainen. Tai päinvastoin; silmäilin läpi miltei tyhjyyttään ammottavia rivejä jonkun toisen koirani kohdalla ja saatoin silti todeta lopuksi, että kylläpä on tullut elettyä elämää heikkokuntoisen kaverin rinnalla. Miten tämä ajatushäiriö syntyi ja mitä se merkitsee? Oli tuumaustauon paikka. Palauttelin elämäni varrelta sydämeeni kunkin koirani. Makustelin tuntojani ja tunnelmiani. Kaivoin muistoja muisteltaviksi. Ja pohdiskelin vastauksiani uudelleen valmiina korjaamaan niitä. Päädyin johtopäätökseen, että riippumatta vioista ja vaivoista, joita kullekin koiralle olin listannut tai toisille jättänyt listaamatta, antamani yleisarvosanan määräsi lopulta yksi ainoa määre: onni. Jos kaivoin mieleni sopukoista esiin koiran, jonka muistan eläneen täyttä elämää, jonka muistan onnellisena ja oloonsa tyytyväisenä ja jonka kanssa tunnen itse eläneeni suurta onnen aikaa, saaneeni sen myötä riemua, naurua, hyvää tuulta ja jonka kanssa on ollut helppoa elää, sen terveydenkin määritelmä mielessäni oli ”erinomainen”. Toisen koiran syntilistalle saattoi mahtua vain yksi vika tai sairaus. Vain yksi, mutta tavalla tai toisella niin kokonaisvaltainen, että koiran kokonaisterveys sai arvosanan ”heikko”. Onni ja elämisen riemu oli puuttunut joko minulta ja/tai koiralta. En korjannut mitään. ”Terveys” on mielentila; oma ja koiran yhteensä. 

Se lienee lopun viimeksi myös se jalostuksen päätavoite ilman sen kummempia korulauseita. Ei tokikaan yksiselitteinen, mutta selkeästi maalaisjärkeen perustuva seulottaessa sopivia yksilöitä sukua jatkamaan.

Tiedon kerääminen rodusta on hieno asia ja jalo teko jalostusta ajatellen, mutta miten tuo aikanaan kasaan saatu ja tilastoiksi koottu materiaali pitäisi tulkita, onkin sitten jo toinen juttu. Mikä on näiden tilastojen arvo ja todellinen hyöty? Ainakin omia vastauslomakkeitani tulkanneena ja edellä kerrotun perusteella katson itse näillä avuin koottuja tilastoja kovin kriittisten lasien läpi. Jos katson lainkaan.

Jännitysmomentti Neposen osalta pitkittyy näemmä ainakin huomiseen. Veriryhmämäärityksen tuloksia ei vielä tänään meiliini kilahtanut, joten uneksimaani sulhaskandidaattien listaukseen en vieläkään päässyt. Neponen itse puolestaan on jatkanut suurta tyrmistystään eilen saamastaan ”tylystä” kohtelusta. Se on vältellyt minua kuin ruttoa aina lekurikeikasta alkaen. Aamulla aloin olla jo toden teolla huolissani Neposen kunnosta sen kyyristellessä yhä milloin sohvan, milloin sängyn alla. Kissat todellakin ovat erilaisia kuin koirat. Kun griffonini menevät lekurin pakeille ja niitä silitellään hellästi korvan kärjestä ja kuiskutellaan, että kaikki on hyvin, lääkäri voi tempaista koirani vaikka umpisolmuun. Kissalta ei juuri lekurin toimistossa tunnelmia kyselty, vaan varustauduttiin paksuin rukkasin, toivottiin parasta ja pelättiin pahinta. Ja päälle päätteeksi kärsin nyt sen mittaamattoman suuresta murjotuksesta ja matelen polvillani sen edessä livertäen kuin laululintu, että josko hyvinkin voisimme taas olla kavereita. Ja luoja paratkoon, tänä iltana olen saanut jo SILITTÄÄ sitä! Koirien lekurikeikan jälkeen otetaan keksit ja unohdetaan koko juttu! Erilaisia… niin KOVIN erilaisia..!

tiistai, 2. helmikuu 2010

Aakkosista aloitellaan... :)

Lähtölaukaus mitä luultavimmin varsin lyhyenlännälle kissakasvattajan uralleni on juuri päästetty ilmoille. Kissaliiton edellyttämä SRK:n kasvattajakurssi päivän mittaisine kalvosulkeisineen tuli lauantaina viimeinkin suoritetuksi ja takataskussa komeilee nyt se autuaaksi tekevä kissakasvattajan diplomi. Kurssin sisältö noudatti tarkoin Kissaliiton vaatimaa kaavaa. Alkuun esiteltiin Kissaliiton ja FiFen toimintaa. Seuraavana agendassa käytiin lävitse kasvatukseen liittyvää paperisotaa. Maittavan lounaan jälkeen perehdyttiin pikaversiona itse kasvatukseen ja pentujen hoitoon sekä genetiikan perusteisiin. Kissan anatomia ja sairaudet sekä kissakauppaan liittyvä lainsäädäntö päättivät päivän. Kurssin materiaali on laadittu käsittämään viikonlopun mittaisen rupeaman. Esim. omia koiranhoitopulmiani ajatellen tämä yhteen päivään tiivistetty versio sopi minulle kuin nenä naamaan, joskin typistetty aikataulu vaati veronsa kurssiohjelmalta ja perinteisellä ”huutoäänestyksellä” päätettiin kurssin alkajaisiksi, mitä aiheita tuon päivän aikana eniten painotettaisiin. Vuosia koiramaailman kiemuroissa mukana touhunneena olisin itse voinut kernaasti jättää väliin perusgenetiikan sekä eläimen kauppaan liittyvän lainsäädännön ja kuulla sen sijaan enemmän itse ”pentupuuhastelusta”; emon ja pentujen hoidosta, synnytyksestä, sairauksista ja ongelmista – koska niitähän allekirjoittaneen tuurilla mahtuu mukaan varmasti vähintään se pakollinen hereillä pitävä määrä! Mutta maassa maan tavalla, tai maasta pois, eikö? – Demokratiassa enemmistön ääni ratkaisee, ja koska muu joukkio ei ollut kokenut vaikkapa tätä kyseenalaista kunniaa toimia pentupuuhastelijana griffonmaailmassa, kurssin painopiste lepäsi tukevasti juurikin siellä perusgenetiikka-, paperisota- ja lainsäädäntöosiossa. Tunsin lähteväni kotimatkalle miltei yhtä tyhjin taskuin kuin olin aamulla paikalle saapunutkin. Toisin sanoen minulla ei yhä edelleenkään ole pienintäkään aavistusta siitä, kuinka Neposen pentuja aikanaan totutetaan käyttämään raapimapaikkaa (lue: kuinka siis valkoinen nahkasohvani pelastuu), kuinka pennut opetetaan kiinteälle ruoalle (syövätkö ne siis Pikkufarmarin herkkua vauvojen ensilusikasta, kuten Monkeylike-pennut?) tai mistä kissanpentu tietää, että hiekkalaatikko on sen pissapaikka? Opiskeltavaa jäi siis rutkasti jäljelle vielä oma-aloitteisestikin läpi kahlattavaksi. Helena Koskentalon ”Parempaan pentutulokseen”-kirja oli kultaakin kalliimpi ohjenuorani griffontaipaleeni alkumetreillä ja muistin tukena käytän ko. kirjaa tarvittaessa edelleen. Samaisen kirjoittajan opukseen aion siis luottaa kasvatettavan lajin vaihtuessakin: Kissakasvattajan käsikirjasta on varaus vetämässä ja lisäopiskelun makuun päästäneen ensi viikolla. Kaikista omasta näkökulmastani katsotuista puutteistaan huolimatta kurssipäivä oli mielenkiintoinen ja antoisa. Tauoille riitti tarinaa ja sanansäilää iskettäväksi ja tylsältä kuulostavat kalvosulkeiset kahlattiin läpi heittäen asiansa osaavien, keskustelua ylläpitävien kouluttajien voimin. Lämmin kiitos ja kumarrus heille! Erityisesti Arja Martikaisen (Martinic ocicatit) anti kasvatti uskoani kissaihmisiin; ehkä tämä ei sittenkään ole aivan toivoton harrastamisen laji!

Kurssin jälkitunnelmien rohkaisemana kevään vauvasuunnitelmat Neposen osalle etenevät nyt mallikkaassa marssijärjestyksessä. Luulisin. Tänään aamulla ani varhain pikkuneiti pakattiin lämpimästi kuljetusboxiin eläinlääkärivisiittiä varten. Ennen astutusta rokotukset ja madotukset laitettiin ilman muuta ajan tasalle, tarkistettiin kissan yleiskunto, hankittiin napatyrättömyystodistus, joka on pakollinen molemmilta osapuolilta pentuja aikanaan rekisteröitäessä. Pakollinen testi ja se visiittimme haastavin osuus oli verinäyte veriryhmämääritystä varten. Pikakurssitus tietämättömille: sekä A että B veriryhmät ovat kumpainenkin täysin normaaleja, terveen kissan veriryhmiä. A on näistä kahdesta tavallisempi, mutta noin neljäsosa Birmoistakin edustaa B veriryhmää. B-veriryhmän kissa tuottaa vereen ns. anti-A:ta, joka tuhoaa A-veriryhmän punasoluja. Astutettaessa B-naaras A-uroksella, naaraan ns. pihkamaitoon erittyy muiden emon vasta-aineiden ohella tuota mainittua anti-A:ta, joka maidon mukana siirtyy pentuihin ja alkaa syödä niiden punasoluja. Hyvin nopeasti seuraa anemia, johon pennut menehtyvät muutamassa päivässä. Turvallisinta on siis astuttaa naaras oman veriryhmänsä uroksella. Muussa tapauksessa pentujen imeminen tulee estää ensimmäisen 16 tunnin ajan, jolloin pihkamaidossa vasta-aineiden määrä on korkeimmillaan, ja teipata emon nisät piiloon sekä huolehtia pentujen ravinnonsaannista letkuruokinnalla, mikä vaihtoehto kuulostaa turhan jännittävältä vaihtoehdolta tällaiselle vasta-alkajalle kissanpentupuuhastelijalle. Sulhasehdokkaita on toki käyty ihastelemassa kissaloiden nettisivustoilla, mutta aidon haaveilun makuun päästään sitten huomisesta iltapäivästä lähtien, kun Neposen veriryhmämäärityksen tulokset valmistuvat. FelV ja FiV – todistuksia ei Kissaliiton rekisteröintiohje parhaan ymmärtämykseni mukaan vaadi, mutta pienellä salapoliisityöllä jäin vahvasti käsitykseen, että minulla on vähintäänkin moraalinen velvoite suoriutua mukisematta näistäkin testeistä, joita myös kissojen seksitesteiksi nimitetään. Muutoin saisin mitä suurimmalla todennäköisyydellä jäädä kissoineni nuolemaan näppejäni sulhasmarkkinoilla. Nämäkin tulokset saataneen valmiiksi huomispäivän aikana.

Kissanpentupuuhastelijan ensiaskeleita tässä siis tarvotaan. Jos olen viime aikoina ollut laiskanlainen Tassupartion sihteerikkötäti, lupaan ainakin yrittää jatkossa päivittää tätä ainutkertaista kissanpentuproggistani sitä mukaa, kun tarina etenee. Muistoksi itselle ja ”opiksi” jälkipolville. Topakasti paukuttelen täällä itseäni ”kissaraamatulla” päähän, jotta osaisin välttää ainakin pahimmat kompuroinnit. Neponen itse puolestaan tuntee uhrautuneensa proggikseni eteen jo heti alkumetreillä ihan tarpeekseen; aamun koettelemuksista harmistuneena se on murjottanut makuuhuoneen perukoilla jo aikamoisen tovin. Voi pientä…ja pahin on vasta edessä…

 

lauantai, 8. elokuu 2009

Nostalgiatunnelmissa

Liekö tämä comebackini virittely vaiko lähtökuoppieni kaivelu rodusta, mikä niinikään on ollut hetkittäin tapetilla melko vakavassakin hengessä, lietsonut viime aikoina mieleni sopukoista esiin milloin minkäkinlaisia nostalgiapläjäyksiä. Itse asiassa niin monenlaisia, että aika ajoin järjen valon tuikkiessa etäisesti sitä oikein havahtuu säikähtyneenä tajuamaan, että tuo kaikkihan ei voinut oikeasti tapahtua ihan ”eilen”. Kauhun kananliha kukkii iholla suorittaessa pikaista laskutoimitusta koiraharrastukseen kulutetuista vuosista. Niitä on yli 30! Olenko oikeasti edes niin VANHA?!! Mihin ihmeeseen vuodet katosivat? Todennan ikäni pikaisella silmäyksellä ajokorttiini – ja samalla luon toisen pikaisen silmäyksen kylppärin kaappiin; varustelutasoni uhkaavaa ikäkriisiä vastaan näyttää vaatimattomalta. Ryppyvoidearsenaaliani on täydennettävä ensi tilassa. Vuodet griffonmaailman tuulissa ja tuiskuissa ovat kuluneet kuin siivillä. Ryppyvoidepurkkirivistön kustannuksella. Niitä vuosia on takana jo niitäkin 18, mitä on vaikea tässä vaiheessa tarinaa uskoa, sillä aikanaan kaikki merkit taivaankannen tähtikuvioineen viittasivat uhkaavasti siihen, että Sari ja griffon eivät koskaan sopisi edes samaan lauseeseen, saman katon alla asumisesta nyt puhumattakaan. Ensimmäinen griffon-kohtaamiseni tapahtui joskus alaluokilla (eli taaskin tuota ajokorttia vilkuillessani voisin yksinkertaistetusti sanoa ”muinaishistoriassa”!) Tätini työskenteli somistajana paikallisessa vaateliikkeessä. Liikkeen naisporukka oli aktiivinen ja energinen joukkio, jolla oli tapana järjestää jos jonkinlaisia kinkereitä tuomaan valoa arkisen aherruksensa lomaan. Aikanaan tuli Päivi-tädin vuoro toimia ”illan emäntänä” ja kotonamme järjestettiin naisten saunailta pitkän kaavan mukaan. Koirakirjoja ahmivana ja kaikkia nelijalkaisia syvästi fanittavana olin tietenkin otollista maaperää uutiselle, että yhdellä osanottajista olisi mukanaan pikkuinen koira, Jimi. Päivi kertoi etukäteen, että se oli veikeimmän näköinen otus, mitä hän oli kuunaan nähnyt ja lisäsi, että minun olisi ehdottomasti nähtävä tuo kyseinen koira, jollaista ei varmasti toista maailmassa ollut. Kun lauantai-ilta hämärtyi, saapui Eeva koirineen. Odotin miltei sydän pamppaillen, millainen otus auton takapenkiltä hypähtäisi alas. Ja tapasin griffonin. Koirakirjojen suurkuluttajana rotu oli minulle kyllä uusi ilmielävänä nähtynä. Mutta muutoin tunnistin rodun hetimiten enkä onnistunut parhaalla tahdollakaan lietsomaan ulos sanaisesta arkustani niitä kaikkia ylistäviä superlatiiveja, joita Päivi oli käyttänyt illan vierasta minulle lanseeratessaan. Päinvastoin. Olin melkein järkyttynyt, miten koira saattoikin olla niin ruma. Noita kymmeniä ja kymmeniä koirakirjoja selatessani ja unelmoidessani aina roduista, jotka minulla olisi sitten, kun olisin ”iso tyttö”, olin kyllä noteerannut griffonin kirjojeni sivuilta useinkin – ja nimenomaisesti kummastellakseni sen puistattavan rumaa ulkonäköä ja muistuttaakseni itseäni, että kaikista maailman otuksista ja unelmista tuo olisi sitten se vihonviimeinen vaihtoehto. Pugnettin Koirarodut-kirjan, joka yhä edelleen komeilee kirjahyllyssäni vähän kellastuneena tosin, kuvan perusteella päätyisin yhä tänäänkin samaan päätelmään. Kuvan griffonit näyttävät pieniltä siivottomilta ja haisevilta marakatin näköisiltä koirilta. Ja juuri sellainen oli Jimikin. Takkuinen, happaman näköinen, epäsosiaalinen ja haiseva. Ala-asteikäinen koirien vannoutunut ihailija piti hyvän kotikasvatuksen saaneena suunsa kiltisti kiinni, muttei vaivautunut edes koskemaan koiraan. Uskomatonta, miten ympyrä lopulta sulkeutui. Vuosia, vuosia myöhemmin – koskaan tällä välillä Jimistä kuulematta – aloittelin omaa kenneltoimintaani rodun parissa. Harjoittelin nyppimistä paitsi omilla koirillani, myös toisilla griffoneilla, joita onnistuin kalastelemaan ”asiakkaikseni”. Yllättäen Jimi oli yksi niistä. Se oli silloin jo iäkäs, mutta muutoin edelleen se sama vanha takkuinen, likainen ja virtsalle löyhkäävä pikkukoira.

Toinenkaan kohtaamiseni griffoneiden kanssa ei luvannut hyvää. Se tapahtui aikaan, jolloin unelmoin toisesta shetlanninlammaskoirasta. Hyvä ystäväni aloitteli sheltti-kasvatustaan ja hänen rinnallaan hain oppia rodusta. Lyöttäydyin mukaan Pieksämäen kaikkien rotujen koiranäyttelyyn shelttikehän laidalle. Pienehkön näyttelyn shelttivalikoima oli köykäinen ja aikanaan kyllästyin istumaan paahteessa kyseisen kehän laidalla ja päätin tehdä pikkiriikkisen tutkimusretken naapurikehien laitamille jaloitellakseni. Ilman mitään ennakkosuunnitelmaa tai sen kummempaa tarkoitusta pysähdyin summamutikassa valitun kehän laidalle – ja hetken kuluttua tajusin, että silmieni editse lipui armada juurikin niitä nyrpeitä ”haisevia” jimejä, jollaisen olin tätini kotihipoissa tavannut. Mietin, että jumala varmaan rankaisee minua; marssittaa pahaa-aavistamattoman eteen ”joka käänteessä” näitä kummallisia otuksia, jotka ovat kai kavunneet omin avuin ylös jostain alimmasta helvetin hornankattilasta. Ja kuin ajatukseni vahvistaakseen taakseni säntäsi ilkikurisen näköinen kiiluvasilmäinen ravunsyötti, joka näykkäisi minua polvitaipeesta. Omistaja kävi kaappaamassa koiran syliinsä eikä koskaan pyytänyt edes anteeksi. Ja kehän muut griffonihmiset naureskelivat huvittuneena ”sankarikoiralle”. Heikolla itsetunnolla varustettu murkkuikäinen – alias Minä! – punasteli kehän laidalla hämmentyneenä uskaltamatta juurikaan edes hengittää. Paitsi että tiesin varmaksi, että nämä koirat todellakin olivat rumimpia otuksia maan päällä, ne myös TIESIVÄT tuon ajatukseni – ja olivat päättäneet liittoutua minua vastaan. Ja samassa juonessa oli ilmiselvästi mukana myös tuo ravunsyöttien kummallinen omistajakaarti, jonka mielestä tuo seikka oli ilmeisestikin yksinkertaisesti vain huvittava. Olin tyrmistynyt – ja kun lopulta tohdin liikahtaa paikaltani, poistuin hiljaa takavasemmalle koskaan olkani yli enää katsomatta. Eikä tuosta hetkestä kuluisi montaakaan vuotta, kun noiden kummallisten otusten armeija olisi vallannut miltei koko elämäni.

Se oli vuonna 1990, kun näyttelymielessä epäonnistuneen shelttihankinnan jälkeen koirakuume poltteli taas jo otsanahkaa huippulukemin. Mutta Shelttiä ei enää tulisi. Niin suuri oli ollut ero ensimmäisen koirani Tomin ja uuden tulokkaan Epun välillä. Edesmennyt yltiösosiaalinen Tomi oli korvautunut omaa varjoaankin kavahtavalla Epulla. Vaihtoehtoja oli monia. Vain yksi oli varmaa; griffonia ei koskaan tulisi. Unelma toisensa jälkeen kariutui; milloin syystä, milloin toisesta. Villakoira- ja cavalier-unelmani olivat yksinkertaisesti ”vääränvärisiä. Huippu-tiibetinterrierit menivät koirien rekisteröintilukujen huippuvuosina kuin kuumille kiville. Teini-ikäinen ”harrastelija” sai jäädä nöyränä nuolemaan näppejään. Mopsit pelottivat terveysnäkökohtineen. Petit brabancon oli lähin vaihtoehto mopsille. Olivat kiven takana, kuten ovat edelleenkin. Vallankin, jos unelmaan sisältyi tasovaatimus näyttelykehiä ajatellen. Kaikista vaihtoehdoistani Eija Koskelin oli viimeinen, jolle soitin syystä, että luetteloita silmäilemällä totesin Huvikummun tuottavan vain tuota kirottua maailman ruminta koirarotua. Mutta yrittänyttä ei laiteta ja epätoivon hetkellä kaikki keinot on otettava käyttöön. Josko sittenkin..? Niitä ”melkein-mopsejahan” voi syntyä harvakseltaan myös näille mille-lie-pikku-perkeleille – olin lyhyen oppimääräni suoritettuani ymmärtänyt. Jos ne pystyisivät tuottamaan minulle edes yhden sileäkarvaisen mikkihiirinaaman – aamen! – ne olisivat paikkansa maailman kartalla ansainneet, ja eikähän minun sittemmin tarvitsisi olla niiden kanssa enää tekemisissä lainkaan. Soitto Eijalle johti tapaamiseen 1991 vuoden alussa Varkauden näyttelyssä. Ei puhuttu paljon, mutta painavia! Sano! J Eija tarjosi minulle nuorta urostaan Huvikummun Lucky Stay Happya, mutta Syp:in Maapallo-säästölippaastani uupui vielä koko joukko markan kolikoita. Kehän laidalla pidin seuraa kahdelle griffonille. Ne olivat muistaakseni H. Heros’ Bestman ja H. Heros’ Seis Sade. Päätin visusti olla katsomatta niihin. Luomatta silmäystäkään! Mokomat, kirotut! Ja kirotuthan ne olikin; katsoin, hymyilin – ja ajattelin; LUOVUTAN! Sanokoon tähtikarttani ja kuun asento mitä tahansa, minut on nähdäkseni tuomittu tälle rodulle. Rahat olisivat pian koossa, ja seuraavasta pentueesta se lupaavin olisi sitten minun, oli se sitten sileä tai karkea. Ja onneni jo aavistaen; se oli karkea. Ensimmäinen griffonini oli Huvikummun Peter Pan, josta aikanaan tuli kuin tulikin valio. Lensin hiihtolomillani katsomaan pentuani ensimmäistä kertaa. Seitsemän sisaruksen joukkio oli silloin kolmeviikkoinen. Eija nosti pennun tuhisemaan korvaani ja antoi nuuhkia sen maidolle tuoksuvaa pientä kuonoa. Olin myyty. Kolmas kerta oli sanonut toden. Pennustani tulisi Joonas, joka nimi olisi riittävän lähellä Joonatania niin kuin on Veljeni Leijonamieli. ”Veljeni Leijonamieli”… juhlallinen ja hieno aloitus elämän mittaiselle rakkaussuhteelle!

  • Kaiken takana

    on nainen

  • Arkisto