Mie en ala!!!  Istun taas rippituolissa tunnustuksia tehden: oon itse itseni pahin vihollinen! Ja taidan olla siitä vähä vähältä jo miltei kuuluisakin…  Vasta viikko sitten taaskin manailin ystävälleni tätä loppumatonta kiirettäni, läpeensä aikataulutettua elämääni ja ennen kaikkea sitä, miten ihmeessä näin on päässyt käymään, kun näiden uusien, kovasti pienentyneiden ympyröiden piti suoman minulle avokätisesti sitä joutoaikaa ja elämän pieniä nautintoja. Vaan kuinkas kävikään; tuli persuksen alla loimottaa entistäkin kovemmalla liekillä ja kipunat kirskuvat kantapäistä yrittäessäni syöksähdellä epätoivon vimmalla viiteen eri suuntaan yhtä aikaa. Manasin ääneen ihmeissäni, että eikö tämä ikinä lopu..? Jaana totesi tyynesti: ”Ei, Sari, ei sinulta…”  Totesi sen toisin sanoen pysyväksi valuviakseni. Levottoman mielen ja ehtymättömän idealaarin. Hippavillaa on nyt rakennettu viikon päivät. Eilen vietettiin ”harjakaisia” ja huomenissa pitäisi maaliviivan häämöttää. Odottaa siis kissaneitejäni suorittamaan ”koeajoa”. Tuo kuuluisa ”levoton mieleni” on heikko sietämään keskeneräisiä asioita. Keskeneräiset projektit, hoitamatta olevat asiat, ovat kuin repullinen kivenmurikoita mielessäni ja järisyttävät kerta toisensa jälkeen tuota kuumeisesti mielenrauhaa hamuavaa ajatuksenjuoksuani. Uuden kodin laittaminen keittiöremontteineen on ollut melkoinen tulikoe elämän pysyvyyttä rakastavalle stressinsietokyvylleni. Suurin pinnistys eli tuo keittiöremppani valmistui hiljattain ja minun mittapuullani ”ikuisuuden” verran purkua odottanut vihoviimeinen muuttolaatikko tuli lopultakin viikko sitten purettua. Valiokoirien kuvat saatiin seinälle ja sen viimeisen muuttolaatikon sisältö – niiden rakkaimmat palkintoruusukkeet – niputetuiksi kuvien rinnalle. Mielenrauhan auringolle tuoksuvat taimet alkoivat nostaa päätään sisälläni ja tunsin jo helpotuksen huokauksen odottelevan tyynenä varmaa ulospääsyään. Hetken hurmaa… L Kissoille oli siis päätetty rakentaa Hippavilla. Kuka ei vielä tiedä, mitä tuo työnimi ”Hippavilla” pitää sisällään, valotettakoon asiaa pienesti. Hippavilla on nimitys kissatarhalleni. Verkotetulle pömpelille, joka on pikkuhiljaa noussut makuuhuoneeni ikkunan ulkopuolelle kissaneitokaisten ulkoilutilaksi. Toisin sanoen villa, jossa hippaillaan!!!  Ja kun tuo koirien ja kissojen perusero nyt tuli selvitetyksi, se kissojen käskyttämisen ”helppous” (heh!) ei oikein nappaa valjaissa ulkoiluttamista ajatellen. Vähemmällä varapärearsenaalilla selvinnen tekemällä myönnytyksen ja sallin kissojeni ulkoilla tarhassa jokseenkin omia aikojaan ja omilla aikatauluillaan. Toimeen siis. Päätin, että patiolle nousisi tarha. Perusviritelmä kehikkoineen ja verkkoineen. Sisälle yksinkertainen kiipeilypuu ja pari tasoa loikoilua varten. Ja tavoitteena suoriutua projektista mahdollisimman edullisesti eli kierrätysmateriaaleja käyttäen. Silmäripsien räpyttelyssä ja suun mutristelussa onnistuin tällä erää yli odotusten ja eno vaimoineen lupautui tuon tarhan minulle kyhäämään ja välttyisin näin ollen myös työmiesten palkoilta. Sukulaiset ja ystäväthän ovat perinteisesti halpatyövoimaa eli ORJIA! Projektiani esitellessäni soutelin iloisesti optimistijollalla ja veikkailin tarhan pystyyn pykäisemiseen kuluvan aikaa pahimmillaankin ehkä noin tunnin verran. Olin väärässä. Ylimääräisiä peliliikkeitä on nyt riittänyt jo viikoksi niin itselläni kuin enollakin, mutta eilen kuitenkin totesimme huojentuneina, että loppusuora häämöttää, kalkkiviivoille kaadutaan huomenna. Yhden virheen – ratkaisevaa laatua olevan! – eno kuitenkin teki; raijasi kisujen kiipeilypuuksi juuri täydellisesti epämuodostuneen kelopuun karahkan. Ja idealaarini alkoi suoltaa ilmoille tavaraa sakkovauhdilla, ja jo melkein saavutettu mielenrauhani oli sekunnin sadasosassa tipotiessään. (Eno-parka… tässä vaiheessa ajanlaskua se on vielä autuaan tietämätön, että kalkkiviivat ovat juuri siirtyneet kauas horisonttiin… ;) )  Eihän nyt tietenkään sellaisen ihmeen ja harvinaisuuden aisapariksi sopisi mikään tuiki tavallinen, vaan kelopuun karahka vaatisi kaverikseen arvoisensa sisustuksen. Dodi, hyvästi mielenrauha! Tervemenoa maailmanparannus, kierrätys ja kukkaronnyörien kiristely! Eikun lamaa torjumaan ja koko kupongilla! Hippavilla ei ole mitään ilman riippukeinua. Oikean koon, sävyn ja materiaalin etsintä on jo poikinut monta tuskastuttavaa tuntia nettisurffailua sekä maakuntamatkailua Siilinjärven kissanäyttelyyn ensi viikonloppuna. Hippavilla ei tietenkään ole mitään myöskään ilman Ruususen linnaa. Mökkiä, joka on somistettu prinsessojen arvoon sopivalla tavalla. Raapimapaikka on tietenkin perussettiä, samaten koko joukko kiipeilytasoja, tikkaita ja auringonpalvontapaikkoja. Ja tarvitaanhan lattiatasoonkin tasapuolisuuden nimissä jotakin. Kantoja. Eikä tietenkään mitä tahansa kantoja, vaan samalla tavoin sopivasti epämuodostuneita ja kelottuneita, kuten Hippavillan kruunu; enon sinne roudaama kelopuu. Myös leppäkerttu on ehdoton; maalattu kivi, joka taatusti ilahduttaa kissaneitojeni värisilmää! Lapsuudessa kaikesta päätellen keskenjääneet nukkekotileikit vaatinevat sijoittamaan tarhaan pikkiriikkiset pitsireunaiset verhot. Ruudulliset. Sellaiset kantrihenkiset. Oveen tarvitaan tietenkin Hippavilla-kyltti ja ”ovikello”. Ja Hippavillan takapihaa somistamaan aito, oikea pisteaita. Sekä ruusuköynnöstä kapuamaan ylös Hippavillan seinää, kuten Prinsessa Ruususen linnan ympärillä. Vielä tarvitaan juoma-astia – ja virtaavalla vedellä; kuinkas muutenkaan! ;) Sekä lyhtyjä syysiltojen iloksi. Lyhtyjen loimotuksessa ja lumossa elokuiselle täysikuulle mouruaminen onnistuu taatusti paremmin kuin pilkkopimeässä. Olen innoissani Hippavillasta, joskin taas kertaalleen onnistuin tallomaan maan tasalle orastavan mielenrauhan taimikkoni. Sen sijaan tyydytän vielä hetken aikaa sitä ”rautakauppafetissiäni” ja syöksähtelen tuttuun tapaan pitkin pitäjiä etsiskelemässä hilaa ja vitkutinta sukulaisineen. Jokunen retki tarvitaan ilmeisesti myös metsän siimekseen ja päädyn iloksi ja herkkupalaksi kaikille rakastamilleni sittisontiaisille.

Niin, olen tosiaan itse itseni, mielenrauhani ja ennen muuta RAHAKUKKARONI pahin vihollinen! Useammin kuin kerran – vallankin viime aikoina; öh – muutaman muunkin projektini yhteydessä – olen muistanut lapsena satoja kertoja lukemani sadun ”Nappisoppa”. Tarinassa Iines saapui kyläilylle Roope-setänsä luokse. Nälkä hiukoi ja Iines ehdotti sopan keittämistä. Saituri Roope tietenkin vastasi, että ”ruoka on kiven takana”, ei löytyisi talosta tarpeita. Iines lupasi, että yksi nappi kyllä riittäisi ja siitä hän saisi sopan aikaiseksi. Nappi löytyi, ja niin alkoi keiton valmistus. Tosin, nappisopan aromit tulisivat paremmin esiin, jos siihen lisäisi ripauksen suolaa ja pippuria. ”Vaikkei talossa muuta ole, niin tokihan nyt aina tilkka suolaa ja pippuria löytyy”, vastasi Roope. Ja kävi sitä ruokavarastosta noutamassa. Vähä vähältä Iines juksasi Roopea hellittämään ”kukkaron nyörejään”; mehevöitti ”nappisoppaa” porkkanoilla, kaalinpäillä, kimpaleella lihaa jne. Kun keitto lopulta oli keitelty kokoon, saapui kylään koko joukko ystäviä. Keitto oli herkullista ja siitä riitti ruhtinaallisesti kaikille. Roope-setä oli ihmeissään, pöytäseurue naureskeli ja Iines lukijalle silmää iskien ja mukamas ihmetellen totesi, että keittohan oli syntynyt yhdestä ainoasta napista. Juuri sellaista on toisinaan tämä elämäni ”tassupartiolaisenakin” ja syvällä nappisopan pohjalla uiskentelee useimmiten myös se mielenrauhani.

Ja edelleen itseni tuntien… jonain päivänä, kun aika on taas päässyt maalailemaan muistoille nuo suloiset kultareunuksensa ja tapaan jonkun ystävistäni ihmettelemässä luomustamme, tiedän jo nyt päästäväni ilmoille – ja ihan vakavissani! – tuon verkkokalvoilleni syöpyneen Iineksen lausahduksen: ”Niin, ja ajatella, että tämä kaikki syntyi vain yhdestä ainoasta napista!”