Pikainen päivitys pitkän tauon jälkeen Tassupartion kuulumisiin lienee paikallaan. Ainakin vältyn näin puuduttavalta soittokierrokselta – siltä puolipakolliselta ”juorujen” päivitysturneelta eikä minun tarvitse vaivautua poistumaan mukavuusalueeltani (lue: sohvannurkasta), jolle olen päättänyt majoittautua kokonaiseksi viikoksi eli juuri alkaneen talvilomani ajaksi. Jos aika usein tunnenkin syntyneeni epäonnisten tähtösten alla, niin sään haltiattaret ainakin tällä erää pelasivat kanssani samaan päätyyn ja koko ikuisuuden mittaisen talven jatkunut pakkasmaratoni näyttää ainakin tovin vetävän henkeä sekin. Likipitäen ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen koirat pääsivät eilen illalla vihdoin reippaan mittaiselle iltakävelylle. Jos olin itsekin riemuissani, kun pakkasen nipistely ei tuntunut poskipäissä, koirieni into kohosi potenssiin sata. Minulla on yleensä kovasti jyrkät mielipiteet turhasta räksyttämistä ja syntyneestä yleisestä kalabaliikista, mutta eilen en tohtinut suutani avata tahi syyttävää sormeani nostaa, kun puin koirat ulkoilua varten ja poimin niiden taluttimet käsiini. Kerrankin jaksoin hiljaa ja kärsivällisesti katsoa – ei, oikeastaan nauttia! – kun niiden pienen mielen täysi kaaos pääsi valloilleen. Voi sitä tuhannen riemua! Räksytystä ja kiljuntaa. Puremista, juoksemista, hyppimistä, painia. Ihan kuin riemu olisi ollut niin suurta, että sitä oli jo vaikea kestää ja se piti purkaa osin sijaistoimintoihinkin. Nenätkin tuli niistetyiksi olohuoneen ryijymattoon moneen kertaan ennen kuin matkaan päästiin. Pihalla odotti yllätys; pakkaspojan kipakan nipistyksen sijaan avoimesta ovesta tulvahti aavistus keväästä. Ja sitähän piti haistaa ja maistaa! Siinä piti pyöriä, siihen piti sukeltaa. Ei puuttunut kuin kuperkeikat lähtöruudussa, kun vihdoin päästiin matkaan. Hattua nostan koissuilleni; olosuhteisiin nähden vallan loistavasti ne ovat sietäneet pitkään jatkunutta sisälläoloa ja toimettomuutta. Koirani eivät ole harrastaneet tihutöitä koskaan; eivät edes pentuaikanaan. Koko pitkän talven jatkunut olo mökkihöperöinä olisi melkein antanut jo pikkiriikkisen oikeuden turhautumien purkamiseen laajemmaltikin, mutta tuhon omaksi päätyi vain niiden ikioma korisohva. No… sekin kyllä tuppasi harmittamaan; raha kun ei meillä päin kasva puissa ja pitkän pennin siihen sijoitin vastikään viime kesänä. Perkeleet hypähtelivät tasajalkaa kielelläni, mutta annoin armon käydä oikeudesta ja investoin palkkapäivänä uuteen petiin. JA vahingosta viisastuneena ja seuraavaan pakkaskauteen varautuneena ostin tällä kertaa metallisängyn. Kjäh-kjäh…!

Myös kissat pääsivät tänä aamuna toviksi Hippavillaansa ulkoilulle tuumailemaan kevään tuoksuja. Niiden karvanlähdöstä päätellen, kevät on tosiaan vihdoin ja viimein tulossa, vaikkei pihamaallani nököttäviä vuorenkorkuisia lumikinoksia katsellessa ehkä uskoisi. Kevät on meilläkin jo vähintään komerossa odottamassa. Hippavillan kesken jäänyt sisustus etenee pala palalta ja lumien sulettua aikanaan tarha saa viime silauksensa. Siemenet kissanruoho- ja kissanminttuistutuksia varten on niin ikään hankittuina ja tulipa siinä sivussa hankittua tykötarpeet emännänkin kesäisiin pikkunautintoihin; ruukkumansikoihin, amppelitomaatteihin, yrtteihin ja paprikoihin. Ei enää puutu kuin se keltainen toukokuu! Ja vihreä peukalo.

”Urani” kissakasvattajana on tarponut tunnollisesti lähtökuopissaan yhä edelleen. Vaihe A eli kissakasvattajakurssi tuli suoritetuksi ja tämän jälkeen vaiheet B ja C ja loppulitania aakkosia piti sujutella eteenpäin vasemmalla kädellä. Seksitestien tulokset saapuivat aikanaan. Niissähän ei tietenkään yllätyksiä ollut luvassa, sillä kissaneitini EIVÄT ole saaneet mahdollisuutta viettää villiä sinkkuelämää! Veriryhmätestin tulosta sen sijaan ei koskaan kuulunut. Lopulta kävi ilmi, että veriryhmäputkilo oli onnellisesti unohtunut lekurin konttuurin pöydälle päätymättä koskaan laboratorioon. Juuri kun olin hädin tuskin onnistunut saamaan anteeksi edellisen lekurivisiitin ja polkenut itseäni nöyrästi maan rakoon Neposen edessä madellessani ja maanitellessani, jouduin viemään sen testeihin uudelleen. Näistä viivytyksistä seurauksena taas automaattisesti oli myös se, että sulhaskandidaatteja ei vieläkään päästy lassoamaan. Toisen verenvuodatussession jälkeen näyte päätyi kuin päätyikin laboratorioon asti ja tuloskin saapui aikanaan. Ennakko-odotusten (ja TOIVEIDEN!) mukaisesti Neposen veriryhmä osoittautui A:ksi, mikä helpottaa koko paletin kasaamista alkaen aina laajemmasta kollivalikoimasta. Seuraava rasti, jolla kompuroitiin, oli kasvattajanimi. Aikomuksenani tulla vain yhtä kokemusta rikkaammaksi ja kasvattaa mitä todennäköisimmin yksi ainokainen kissapentue ever, olin suunnitellut ”lainaavani” Neposen kasvattajan kissalan nimeä. Näin tuumattiin, mutta sekin suunnitelma kariutui ja sikäli mikäli yhä edelleen mielisin sitä yhtäkään kissapentuetta, joutuisin anomaan oman kasvattajanimen. Eilen siis silmät ummessa ja hampaitani kiristellen tuuletin tililtäni – oman näkemykseni mukaan – yhden turhimmista satakaksikymppisistäni. Kissalani nimiehdotusta ei tarvinnut kaukaa haeskella: ykköstoiveena on tietenkin Hippavillan. Mutta summa summarum; alkupään rastit alkaa nyt vihdoin olla piirustusten mukaan suoritettuina ja pääsen lopultakin ihan konkreettisesti työstämään kollin valintaa. Myös Neposen e-pillerit on nyt toviksi jemmattu odottamaan sopivampia aikoja ja seuraavan kiiman alkua voidaan alkaa odotella toivoen, että siihen mennessä passeli uros on saatu nakitetuksi Neposen suvun jatkajaksi ja sopimus omistajan kanssa aikaiseksi. Pari kandidaattia väikkyy jo verkkokalvoillani, mutta palataanpa niihin, kunnes lupa jommankumman käytölle heltiää.

Melkein nolona tunnustan, että kaikki syksyn ja alkutalven vastoinkäymiset privaattirintamallani söivät missimamman raatoa sen verran pahoin, että tuo Venäjän ostoksemme ”Hilppa” oli näissä melskeissä jäänyt ”katsastamatta”. Luvattoman pitkäksi aikaa! Emman hoivissa Mikkelissä Hilppa on kuitenkin saanut varttua aina viime vuoden lokakuusta saakka. Tämän kuun puolivälissä pääsin vihdoin siis myös itse Hilppaa tapaamaan. Hurmaava pentu! Kerta kaikkiaan! Palautti ainakin hetkellisesti ISOSTI uskoa harrastamaani rotuun. Rotutyypillinen ”miun-maun-mukkaan” ja temperamentti ”MADE IN HEAVEN”!  Emma on tehnyt Hilpan kanssa valtavan hienoa työtä. Kiitos Emma! Thank you Mrs. Natalia Griaznova, St. Petersburg, for letting us to have this magnificent girl UNION GRIFF REALLY MONKEYLIKE!