Se on sittenkin mahdollista! Ainakin ihan pienesti. Kissojen kouluttaminen. No okei… en ikinä tule odottamaankaan Nupulta ja Nepparilta istu-maahan-paikka-suorituksia. Se olisi utopiaa, mutta vastoin pahimpia odotuksiani en ole aivan tyystin kissojeni armoilla eikä siis se pelätty ”kissojen kostokaan” kai ole enää ihan päällimmäisiä huolenaiheitani. Alkukankeuden ja ujostelun jälkeen Hippavilla on saanut suorastaan loistavan vastaanoton! HIIPPAILUvilla-nimitys joutaa jo romukoppaan; kissaneidit tulevat häntä pystyssä ja naukuen jalan juureen kärkkymään heti kuullessaan tutuksi käyneen kysymyksen: ”Meneekös kisut hippaamaaaaaaan..?!!” – ja livahtavat ikkunan raosta Villaan hetimiten, kun saan säpin auki. Ulkotarha kisuille oli harras ja tarkkaan harkittu unelma. Olin kuullut tarinoita, joiden mukaan emäntäpolo oli päätynyt kissojensa täysipäiväiseksi portsariksi päästelemään kissoja sisään ja ulos tämän tästä. Ja kuuntelemaan vaateliasta naukunaa ja protestointia, jos ja kun laisti ovimiehen pestistään. ”Odotahan vain”, minua varoiteltiin. Nyt olen kuitenkin huokaissut helpotuksesta. Niin ei käynyt. Luulen, että tuo ikioman persoonani piirre, joka tilanteesta riippuen on milloin siunaus, milloin kirous; rutiineihin takertuminen, on seikka, joka säästi minut kissaportsarin viralta. Toisinaan harmittelen omaa olemistani suureen ääneen; kun kaikki on aina sitä yhtä ja samaa. Kaikki päivät toistensa kaltaisia. Kaikki asiat aina samalla tavalla, siistissä hienossa marssijärjestyksessä hoidettuina. Voihan venäjä! Mikä meni pieleen ohjelmoinnissa, että rutiineista ei pääse eroon? Että edes kerran tekisi kunnon poikkeuksen? Revittelisi kybällä ja pistäisi haisemaan? Kerralla kaikki rutiinit kierrätykseen edes yhdeksi ainoaksi päiväksi? Joskus se saa suorastaan nauramaan; ai että ihan noinko PAHASTI jumissa rutiineiden loppumattomalla, mutta ah-niin-turvallisella highwayllä?!!  Koirat Nougat, Nia ja Thomas lukevat minua kuin avointa kirjaa. Jos ne osaisivat puhua, ne voisivat toimia kävelevinä muistikirjoinani ja luetella minulle päivän toimet. Aamuisin ne odottavat lenkille lähtöä sohvalla loikoen ja kuorsauksen säestäminä. Pesen kasvot, harjaan hampaat, laitan meikin. Meikkivoidetta, puuteria, kajalia, vähän ripsiväriä, puuteri, aurinkopuuteri… Kuuluvasta kuorsauksesta huolimatta koirat ovat satavarmasti laskuissa mukana! Kuuluu se viimeinen ”NAPS!” – huulipunapuikosta; koko jengi syöksyy rytinällä ovelle; aamulenkin aika! Eräänä aamuna tein ”villin”(!!) poikkeuksen rutiineistani. Ennen kuin päästän aamuisin koirat ensimmäiselle aamupisulleen pihamaalle, käyn – joo, näin se on koirien reaktioista päätellen pakko tulkita! – joka aamu napsauttamassa ensi töikseni kahvinkeittimen päälle. Eräänä aamuna kahvihampaan kolotus oli jostain syystä sen verran kesyllä mielellä, että ensimmäinen huolenaiheeni ei ollut kahvin valmistuminen prikulleen oikealla hetkellä, vaan päätin päästää ensi töikseni koirat pihalle. Raotin oven, mutta koirat laukkasivat kuin lauma pillastuneita villihevosia kohti keittiötä. Huutelin niitä pihalle mukaani ja hetken aikaa luulinkin niiden jo tulevan, kunnes ne eteiskäytävässä kääntyivät takaisin ja säntäsivät yhtenä hunnilaumana jälleen keittiöön. Kulman takaa kurkki kolme karvanaamaa hämmästyksen hedelmäpelit silmissään vilkkuen ja Nia-neiti jalkaa polkien ja komentaen: ”Siis hei ÄITI, sä unohdit KAHVIN!” (Häh..? Siis minäkö muka pahasti rutinoitunut??) Laitoin siis kahvin tulille, ja lopulta pääsimme kaikki turvallisin mielin, tuttuakin tutumpien rutiinien siivittäminä aamupissalle. Työpäivä kestää kahdeksan tuntia. Lähden aamulla ennen yhdeksää ja palailen ennen puolta kuutta. Koirat ilmiömäisinä todistajinani pukeudun työmaalle tietynlaisiin housuihin, otan käsilaukun, jalkaan avokkaat ja viimeisimmäksi ennen ovelle pyrkimistä kilistelen käteeni avainnipun. Sanon: ”Työpäivä!” – ja annan lähtökeksit lohdutukseksi. Kaikki menevät omille paikoilleen ja jäävät tyynesti odottamaan. Joskus, turhan harvakseltaan tosin, on muuta menoa. Yritän pikarauhoituskeinoa ja hihkaisen ”Työpäivä!” – ja tarjoilen keksit. Nougat nuuhkaisee housunpunttia, katsoo ilkikurisesti silmiin ja alkaa villiäkin villimmän haukunnan: ”Kiinni jäit! Valehtelit! Mikään työpäivä oo…” Jalassa oli siis väärät housut. Elä nyt sitten näiden kanssa! Vaiks olisit lähdössä friiuureissulle, niin ei oo vaihtoehtoja; jalkaan on kiskottava työhousut ja mukaan pakattava iänikuinen käsilaukun reuhka, tarvitsi sitä tahi ei, muuten lähdöstä ei tule takkia, ei lapasta! Mutta jos on kissojen koulutus ”mahdoton tehtävä”, niin Hippavillailua ajatellen noista rutiineistani on kuin onkin koitunut apua. Lupa hippailuun on myönnetty toimestani iltaisin puoli kuuden aikoihin töistä kotiuduttuani. Hippailu jatkuu tunnin verran iltalenkkiini saakka, jolloin on tultava toviksi takaisin sisätiloihin. Iltalenkin jälkeen hippailulupa-anomus saa puoltavan vastauksen uudemman kerran ja omavalintainen määrä rallaamista on sallittu suihkussakäyntiini saakka. Ei riitaa, houkuttelua, naukumista ja natinaa. Nuppu ja Neponen ovat oppineet rutiinit ja hyväksyneet ne mukisematta. Kun suoriudun suihkusta, sytytän valon yöpöydälle ja hihkaisen ikkunanraosta hippailun riittävän tältä päivältä, kaksi pientä kissapetoa sujahtaa nöyrästi ja mukisematta ikkunanraosta sisätiloihin eikä jälkipuheita kuulu. Eli jos nyt ei siis ihan kouluttaminen ja käskyttäminen kissojen kohdalla oikein tule kuuloon, niin selkeistä rutiineista ainakin tuntuu olevan apua arjen pitämiseksi kuosissaan.

Mutta se, mihin toivoisin kissojen kohdalla todella voivani vaikuttaa, on niiden ruokailutottumukset. Ero kissojen ja koirien välillä on valtava. Väitän, että nirso koira TEHDÄÄN, mutta mistä kummasta sikiävät nirsot kissat? Minulla ei juurikaan ole ollut nirsoa koiraa, vaikka nimenomaan nämä kääpiörodut ovat mukamas niitä nirsoja ja hankalia syötettäviä. Yhä edelleen väitän, että ne nirsot kääpiökoirat on – joskin useimmiten tahattomasti – opetettu nirsoiksi väärinymmärtämällä niiden perusluonnetta. Pieni koira samaistetaan usein pikkulapseen. Sitä paijataan ja hemmotellaan, rakastetaan se melkein hengiltä – tokikin hyvää tarkoittaen! Mutta siis samalla unohtaen, että se yhä edelleen on perimältään susi. Susi koiran vaatteissa, varustettuna suden vaistoilla, vieteillä ja ajatusmaailmalla. Ollettikin, että sen ulkomuoto nykyjään on jo varsin kaukana sudesta miniatyyrikokoineen, lyttynaamoineen jne. Ulkomuoto herättää ihmisen – varsinkin meidän naisten – synnynnäisen hoivavietin. Pieni koko ja nukkemainen muoto lietsoo esiin äidinvaiston, jonka moottoroimana emännästä kehkeytyy varsinainen makupala-automaatti tai pötyä pöytään kannetaan muuten vain yhtä mittaa. Ruokakippo on valmiina taisteluun uhkaavaa nälänhätää vastaan koko ajan; lattialla odottamassa ja aikaa myöten itse syöjä muuttuu entistä vaativammaksi. ”Taas raksuja?!! Missä helvetissä on kinkku, juusto, pekoni ja hanhenmaksa?!!” Onneksi olkoon; olet juuri synnyttänyt nirson koiran! Laumassa saalistava susi on riippuvainen johtajasuden laatimasta toimintasuunnitelmasta hankkia tänään ruokaa. Alempiarvoinen susi alistuu suunnitelmaan ja odottaa. Mutta koskaan se ei voi tietää, miten laumanjohtaja tänään onnistuu luovimaan porukalle pötyä pöytään. Luontoäiti ei koskaan anna takuuta hyvästä metsästysonnesta. Susipolo ei tiedä, saako se tänään ruokaa lainkaan. Tai edes huomenna. Siksi se on (sen pitää olla!) aina valmiina syömään, jos ja kun ruokaa on tarjolla. Koiraan on ohjelmoitu yhä edelleen tuo sama toimintamalli, muinaisjäänteenä esi-isältään sudelta. Siksi koiran ruokinta on suorastaan simppeliä! Kunhan sille – herra paratkoon! – ei paljasteta, että sen nykyisellä laumanjohtajalla käy päivästä toiseen yhtä hyvä flaksi Citymarketin lihatiskillä tai lemmikkikaupan raksuhyllyllä. Eihän koirakaan suinkaan tyhmä ole; kun se huomaa, että tätähän riittää; evästä kuppiin joka hetki, niin avot! Sittenpä sillä onkin lokoisasti aikaa jäädä odottelemaan, josko kupista kohta löytyisikin sitten niitä hanhenmaksapalleroita! Samoihin ajatuksiin perustuen en henkilökohtaisesti osaa pitää kerjäävää koiraa suuren luokan syntisäkkinä ja miellän ne niin ikään väärinymmärretyiksi omistajiensa toimesta, jotka suomivat niitä ”hyi olkoon”-asentein. Itse kukin määrää pelisäännöt omassa taloudessaan ja hyvä näin – onneksi koira oppii ja sopeutuu. Minun koirani kerjäävät pöydästä häpeilemättä. Ja saavat luvan kanssa tehdä niin. Pienet koirat kitistyneissä suden vaatteissaan, aina ”nälkäisinä” ja valmiina syömään, kuten niiden kuuluukin olla!

Mutta mistä siis sikiävät nirsot kissat? Aloittelevana kissojen maailman havainnoitsijana olen tuotakin seikkaa hieman pelokkaana tuumaillut ja yritän varoa visusti johdattamasta itseäni ansaan. Nuppu – tuo jumalainen olento! – syö jotakuinkin mitä vain. Raksu kuin raksu kelpaa, samoin pussiruoat, hyytelöt ja pateet. Neponen on jo valikoivampi. Erityisesti raksujen suhteen. Itse haluaisin noudattaa uskomusteni mukaista ”fifty-fifty”-periaatetta myös kissojeni ruokinnassa eli puolet kaupallista, puolet kotitekoista evästä. Mutta KUMPIKAAN kissapedoistani ei kelpuuta kotikeittiöni tuotoksia. Ei lihaa, ei elimiä, ei munaa, ei kalaa. Eikä opettelusta, totuttelusta, piilottaen maistattelusta ole ollut minkäänlaista apua ja kohtalooni on tyytyminen; kissani valitsevat itse, mitä syövät. Vieläkin vihreämpänä kissaharrastajana kuin mitä tänä päivänä olen, tyydyin uskomaan tarinoihin, että kissojen maku on yksinkertaisesti niin hienostunut ja herkkä. Että ovat kulinaristeja viimeisen päälle ja osaavat vaatia hemmottelua. Myöhemmin opin, että kissojen makuaisti on todellisuudessa erittäin heikko. Jopa huonompi kuin koiralla, jolla silläkin se perustuu enimmäkseen hajuaistiin. Sen sijaan kissa on pikemminkin ”tunnesyöjä”. Tuntoaistilla syöjä! Se haluaa tuntea suussaan erilaisia muotoja ja koostumuksia ja korvaa tunne-elämyksellä huonon makuaistin aikaansaaman laimean makuelämyksen. Siltikin maailma on väärällään kissoja, jotka kieltäytyvät syömästä, vaikka ruoka olisi muotoiltu kuusikulmioksi. Arvoituksen ratkaisun äärelle luulen päässeeni erään hiljattain selaamani kirjan avulla, joka valisti minua kissaemojen salatusta maailmasta! Kissanpennun makutottumukset kehittyvät emon opettamina. Omalla kielellään emo valistaa pentujaan siitä, mikä ruoka on syötäväksi kelpaavaa ja mikä ei. Omalla esimerkillään antaa niille neuvot ja niksit elämässä selviämiseen. Eli maallikon ajatuksenjuoksullani tulkitsen niin, että mitä monipuolisempaa ruokaa kissaemo saa, sitä monipuolisemman ruokavalion se opettaa myös jälkeläisilleen. Oikeastaan aika loogista! Muistaen jälleen tuon kissojen ja koirien peruseron yksilön hengissäselviämiseksi. Luonnossa kissa saalistaisi yksin. Sillä ei ole varaa epäonnistumisiin, se on yksin vastuussa itsestään. Karrikoiden kai näin; susi voi tehdä virheen: ”Oho, toi peura ois pitäny jättää syömäti; laumanjohtaja otti ja delasi.” Kissa ei voi tehdä samaa virhettä, vaan se kantaa visusti kovalevyllä mukanaan emonsa opetukset. Se on yksin vastuussa itsestään ja tietää senkin, että legendat kissojen yhdeksästä elämästä ovat todellakin pelkkää legendaa! Näin se voisi mennä. Ainakin teoriassa. Itsenäinen kissa ei koskaan liittoutunut kenenkään kanssa, ei ihmisenkään. Sille on turha väsätä rautalankamallia ja selostaa suu vaahdossa, että tämä maksankänttyrä kun nyt vaan olisi niin kauhian terveellinen ja tarpeellinen. Emo on ikuisesti sen epäjumala. Käytännössä pääsen sen testailemaan aikanaan, jahka Neppari saa joskus tulevaisuudessa pentunsa.

Ainakaan en itse halua koskaan päätyä vastaavaan tilanteeseen, jollaisesta kuulin eräältä asiakkaaltani. Kissallaan oli yksi ja ainoa ruokalaji, jota se suostui syömään. Muu ei kelvannut. Ja tuo eväs oli muikku. Muikulla oli mitta. Neljä ja puoli senttimetriä. Tasan! Muikulla oli myös pyyntipaikka ja se oli Pihlajavesi. Esmes Puruveden muikun se tunnisti oitis – ja haistatti sillä pitkät! Kuuntelin – en myötätunnolla vaan itsekkäästi! – kauhuissani! Luoja iäti varjelkoon minua tiikerikissalta, joka pakottaa minut kerran päivässä ajamaan Inarin torille Aslak-nimisen poskipartamiehen punaraitakattoiselle myyntikojulle hakemaan jotain – jumankauta! - katkaravun peräreikää, joka on pyydetty pohjoisen Napajäätikön syvimmistä, mutta ah-niin-kirkkaista vesistä! Ei kestä kukkaroni, ei riitä varapäreet ja se on muuten vissi! Varmuudeksi jatkan siis opintojani ”kissakoulutuksen” saralla.