Minulla on (ainakin!) yksi todella ärsyttävä luonteenpiirre, joka hankaloittaa vähintäänkin omaa elämääni. Valuvika pahimmasta päästä. Ja se on tuo ihmeellinen kykyni lietsoa julki ajukoppani uumenista aina myös se kolikon kääntöpuoli. Löytää hienoimmistakin asioista se negatiivinen vivahteensa ja aina tarpeen mukaan vieläpä kasvattaa se huikeisiin mittoihin. Tällä erää pelkokerrointani alkoi koetella Ihmekoirani-Hiippi.

Nian kanssahan nyt siis olemme tarponeet tuota agilityn alkeiskurssia. Ihan valtavan hauskaa puuhaa. Katsella, kun koira iloitsee tekemisestä ja samalla käydä itse opin polkuja ennen kaikkea harjoitellen nauramaan itselleen ja kahdelle vasemmalle jalalleen. Eilen kuitenkin Nia putosi. Läsähti suosikkiesteeltään puomilta maahan kuin hämähäkin raato. Kahahdus vain kävi hiekalla, kun neitokainen paiskautui täyden kympin mahalaskulla ketoon. Yleisö kentän laidalla kohahti, ohjaajamme silmät laajenivat lautasiksi ja oma sydämeni pyörähteli kauhun sykäysten tahdittamana kuin maailmanpyörä. Ei vilistänyt näkökentässäni Nian elämän filminauha, vaan liuta puhelinnumeroita, joista vielä tähän aikaan illasta mahdollisesti voisin tavoittaa eläinlääkärin kipsaamaan kättä, jalkaa takaisin paikoilleen. Vaan mitä tuumasi mahalaskustaan Ihmekoira-Hiippi? Ihan kuin Itäpuun Clint jossakin evergreen westernissään ravistaa enimmät ruudinjämät jakauksestaan, Nia vain ponkaisi pystyyn, rumpsautti rivakasti pahimmat kuravedet turkistaan ja mahanalusensa jalkoja täynnä säntäsi uudelleen puomille suorittamaan pahanlaisesti keskenjäänyttä toimeksiantoaan. Ohjaaja pyysi vielä kutsumaan koiran vierelle ja käskemään uudestaan puomille; tarkistamaan, vieläkö Nia pystyisi ihan harkiten sen suorittamaan putoamisensa jälkeen – ja pääsi viitisen sekuntia myöhemmin toteamaan ääneen, että joko koira on ihan käsittämättömän rohkea tai vaihtoehtoisesti niin tyhmä, ettei se ymmärrä pelätä mitään! (Henkilökohtaisesti veikkaan jälkimmäistä vaihtoehtoa, mutta siitä viis, kunhan lopputulos on sama! ;) ) Iloitsen Nian luonteesta. Siitä, että se on ulospäinsuuntaunut, energinen, iloinen, avoin ja rento. Ja rakastaa navanrapsutusta. Kun aikanaan – griffoneiden luonteiden pulmapisteisiin jo tutustuneena – kyselin huolta äänensävyssäni kasvattajaltaan ennen pennunhakumatkalle lähtöä Nian luonteesta, minulle kuulusteluuni jo ilmiselvästi kyllästyneenä huoaten vastattiin: ”Sari, she’s a little bit too much!” TOO MUCH, mitä??! ”No, näet sen sitten itse.” Niin, Nia on TOO MUCH, ollut sitä aina ja kaikessa ja on siksi niin käsittämättömän ihana ja sitä myöten saavuttanut tuon tittelinsäkin ”Ihmekoira-Hiippi”, ”Kato-ilman-käsiä, kato-ilman-päätä-Hiippi”, tiiättehän? Miten siis tästä aiheesta saadaan loihdituksi esiin ongelma? Pelkokerrointa koetteleva ja mietintämyssyä ylikuumentava?  Simppeliä! Kolikon kääntöpuolella ei suinkaan killistellyt huoli uusista putoamisista. Mitä noita murehtimaan; elämä on, vahinkoja sattuu eikä kukaan taatusti selviä elämästä hengissä! Jos ja kun tuo pienimuotoinen comebackini saa tuulta siipiensä alle ja uuden griffonin virka muutaman vuoden kuluttua on taas auki, niin entä sitten, jos maailmasta ei enää löydykään toista ”ihmekoiraa”? Entä jos ei löydy griffonia, joka on vahvapäinen ja kovaluinen kuin Itäpuun Clint; griffonia joka vain coolisti puhaltelee savut revolverinsa nokasta ”come hell or highwater”?!

Yleisesti ottaen on totuttu siihen, että kääpiökoiran luonteelle sallitaan joltisenmoinenkin määrä puutteita palvelutarkoituksiin kehitettyihin rotuihin verrattuna. Hymyssä suin suhtaudutaan räksyttäviin pikkupiskeihin, jotka mukamas ovat niin urheita ja rohkeita, että komentavat isompiaan. Tai joiden ego tulkitaan niin suureksi, että ne siksi ovat ”loistavia” talonvahteja ja näykkivät housunpuntista kyläilemään tulijoita. Viittaan aiempiin turinoihini; aika monien kohdalla on kyse lajin väärinymmärtämisestä. Unohdetaan jälleen se seikka, että miniatyyrisuden kanssahan tässä oikeastaan elellään. Mielletään koira lapseksi ja ”selitellään” sille asioita sen sijaan, että oltaisiin johdonmukaisia ja hierarkian ylimmällä askelmalla. Mutta valitettavan iso osa luonneongelmista on perimän aikaansaannosta. Kulkee mukana geneettisellä tasolla, jolloin sitä on vaikea kitkeä pois muutoin kuin jalostuksen kautta ja kuten jokunen päivä sitten muistiani virkistin erään oppiäitini sanoin; ellei jopa mahdotonta jalostuksenkaan myötä, jos ja kun siitokseen yhä valitaan huonon temperamentin omaavia ja/tai perimässään tuota taakkaa kantavia rotunsa edustajia. Pieni koira on silti ”pala kakkua”, kun sen kanssa törmätään ongelmiin. Kuten vuosia sitten Koiramme-lehdessä julkaistussa griffoneiden rotuesittelyssä eräs haastatelluista kasvattajistamme tuon muotoili; ”jos pienen koiran pää pettää, se hoituu hyvin tissin välissäkin”. Ja näin olen itsekin useimmiten tyytynyt toteamaan ja kohtalooni alistumaan, kun koiramaisen urani varrelle on noita ei-toivottuja luonteitakin siunaantunut. Arkoja, epävarmoja. Huonoja esiintyjiä. Pelkopurijoita. Ja siirtänyt ajatusmaailmaa eteenpäin. Jossakin vaiheessa aktiivivuosieni aikana kävin kokeneidenkin kasvattajien kanssa kovaa kädenvääntöä aiheesta ollen sitä mieltä, että nimenomaisesti pienen koiran pään ei sovi pettää! Iso koira on aidosti ja oikeasti vaarallinen, jos sen luonne krakaa isosti. Loogista; siksi niiden luonteisiin kiinnitetään automaattisesti paljon laajemmin huomiota pentupuuhastelun tiimellyksessä. Seurakoirien kanssa sen sijaan tehdään helpommin kompromisseja. Mennään matalammasta kohdasta aitaa. Kun aikatauluuni joidenkin koirahankintojeni kohdalla piti sijoittaa vuosien mittainen koulutussessio 24/7, olin entistäkin vakuuttuneempi ja kärkkäämpi väittämään, että kaikki ei ole kohdallaan. Minun käskettiin ”sosiaalistaa” paremmin. Tehdä töitä koiran luonteen eteen. Olisin yhtä hyvin voinut omistaa sakemannin tai dobberin; vähintään yhtä paljon – tai väitän – jopa enemmän käytin aikaa kääpiökoirani sosiaalistamiseksi niin, että siitä tuli yhteiskuntakelpoinen. Tai edes menestyksekäs tissinvälikoira. Yhtälön täytyi olla pielessä. Rodut, ne kääpiörodut, joiden jokseenkin ainoa tarkoitus on olla lemmikkejä, seurakoiria, lasten leikkikavereita, emännälleen hermolepoa iltalenkillä tarjoilevia kullamuruja, tuntuvat välistä vaativan enemmän kuin kovimmat palveluskoirarodut! Vielä kotvasen olin valmis taipumaan. Selitin itselleni; jotkut koiristani eivät olleet saaneet tarpeeksi ihmiskontakteja pentuaikanaan. Ne eivät olleet nähneet lapsia. Ne eivät olleet nähneet miehiä. Tai niiden elämän suurin häppeninki jossakin tärkeässä kehitysvaiheessa oli ollut sivistyneet teekutsut rouvaseurassa. Kasvatin myös itse pentuja, joiden luonne ei vastannut odotuksiani. Pentuja, jotka tarvitsivat sitä laajamittaista sosiaalistamista yhtä lailla. Aika monilla luonteen heikkoudet – arkuus, epävarmuus, väistäminen – alkoivat tulla esiin jo kuuden viikon tietämillä. Turhauttava olotila. Ei ollut vara moittia ympäristöä, ei elämän aiheuttamia kolhuja. Niitä ei ollut. Joskus pohdin tarjoamieni ärsykkeiden vähyyttä, mutta sittemmin pentuni kasvoivat lasten kanssa, miehen kanssa, oikeassa perheessä. Ja lopputulos oli ennallaan. Tänä päivänä nostan perimän osuuden korkealle jalustalle. Ja lietson pelkokerrointani yhä korkeampiin sfääreihin. Hyviä griffonin luonteita on valitettavan harvassa. Nykyisillä tiedoillani joudun tietenkin ”armahtamaan” osan griffoneista ja sälyttämään luonneongelmista osan kenties syringomyelian piikkiin. Mutta suuri osa ongelmista tulee suoraan perimästä ja on meidän taitamattomien pentupuuhastelijoiden aikaansaannosta ja – uskallanko sanoa? – osoittaa pikkiriikkistä välinpitämättömyyttä koiriemme luonteista sekä kykyä ”lukea/puhua koiraa”. Ja kuitenkin puhutaan roduista, joille luonneominaisuuksien tulisi olla oikeastaan se ykkösjuttu – kääpiökoiraressukoilla kun ei juurikaan muuta tähdellistä käyttötarkoitusta ole kuin tehdä omistajansa iloiseksi! Mutta ennen kuin tulen pahasti väärinymmärretyksi muistutan tietenkin, että tasan eivät käy onnenlahjat meillä kenelläkään, oli rotu mikä tahansa. Lempielokuvani on Minun Afrikkani. Sinänsä tuolla nippelitiedolla ei ole mitään tekemistä tämän tarinan kanssa, mutta koska osaan elokuvan jo melkein sanasta sanaan ulkoa ja pidän dialogiaan nerokkaana, muistilokeroistani syöksähtää usein niin helposti ilmoille eräs elokuvan lausahdus ja käytän sitä taaskin tilaisuuden tullen. Niin lähellä, mutta niin kuitenkin niin kaukana; kun Karen kaiken ponnistelunsa jälkeen on juuri saavuttamaisillaan kaiken, tulee tulipalo ja tuhoaa kaiken; nielee unelman liekkeihin, toteaa kamaripalvelijansa tyynesti: ”Jumala on iloinen; se leikittelee kanssamme!” Eivät palveluskoirarodutkaan pelkkää mainetta ja kunniaa niitä, mutta ongelmat ovat toisaalla, ja juuri se on jotenkin niin hilpeää elämän perkeleellistä ironiaa. Omasta mielestäni – uskallanko käyttää sanaa – koomisin konkreettinen esimerkki on se, kuinka usein törmätään vaikkapa metsästyskoiriin, jotka ovat paukkuarkoja ja kasvattajat taistelevat ongelman eliminoimiseksi sukupolvi toisensa jälkeen. Meillä on lapsuudenkodissa ollut sakemanni. Ihanaluonteinen mutta paukkuarka niin ikään. Hillitön pelkuri ukkosella ja uuden vuoden rakettien paukkeessa. Griffonini, pienet rottakoirat, jotka eivät tee tuolla paukunsieto-ominaisuudellaan tuon taivaallista, polkevat pihalla jalkaa uuden vuoden paukuille ja ukkosen jyrinälle. ”Jumala on iloinen; se leikittelee kanssamme”. Näyttää oman paikkamme meille pentupuuhastelijoille. J Joka tapauksessa juuri nyt pelkään, etten enää koskaan löydä uutta Santeria, Dramaa, Tyttiä, Thomasia tai Ihmekoira-Hiippiä. Mielen päälläni on kourallinen ehdokkaita sopiviksi pennunhankintapaikoiksi. Niin pikkiriikkinen kourallinen, että tänä aamuna herätessäni – yhä agilitytunnelmissa - tuumailin jälleen uudesta näkövinkkelistä ja hieman peloissani sitäkin mahdollisuutta, että joutuisin aikanaan tyytymään ”huonolla onnella” johonkin muuhun rotuun. Welsh Corgin lisäksi muistin tänään terrierit, ja aionkin kesälomani aikana uhrata tovin ”terrieritutkimukselleni”. Ihan varmuuden vuoksi. Cairn, norwichi tai norfolkki eivät olisi hyvinkään kaukana griffonista. Itse asiassa viimemainitut jopa niinkin lähellä, että vasta hiljattain maailmalla suunniteltiin jommankumman niistä risteyttämistä rotuihimme geenipoolin laajentamiseksi! Uusien koirarotujen opiskelu on sikäli helppoa, että koirakirjojen yleisteokset antavat sentään piirun verran parempaa yleistietoutta eri rotujen eroavaisuuksista kissojen vastaaviin opuksiin verraten. Ja edes pieni koiramaailman yleistuntemus auttaa jo toisen suuren harppauksen eteenpäin tiedonkeruun valtaväylällä. Melkein joka rodulla kun on vähintäänkin siinä luomisvaiheessaan ollut jokin käyttötarkoitus, ja sikäli mikäli rodun luonteenpiirteet eivät avaudu kirjan sivuja selaten, käyttötarkoituksen ymmärtämällä voi maalaisjärkeä apuna käyttäen päästä luultavasti aika lähelle oikeita päätelmiä rodun mielen aivoituksista. Jako kahteen on sikäli helpompi suorittaa koira- kuin kissamaailmassa. ”Off topic”; omaa rotukissavalintaani tehdessäni ainakin totesin, että kissakirjojen luonnekuvausten perusteella rotuvalintaa oli miltei mahdotonta suorittaa. Kun koirakirja sanoo vaikkapa griffonin olevan syvästi omistajaansa kiintyvän; se pitää paikkansa. Kun samainen kirja väittää chowin olevan itsepäinen, allekirjoitan senkin omin silmin nähneenä ja tiedän siis, ettei kyseinen rotu sopisi minunlaiselleni varapäreiden polttelijalle. Kun opus väittää terrierin olevan sisukas, tiedän että se johtuu sen käyttötarkoituksesta; sen pään ei sovi pettää sen hakiessa kettua luolasta. Oikeaa tai väärää tietoa – mutta löytyy kuitenkin sentään se ero, joka määrittelee rodun selkeästi erilleen toisesta. Voin suorittaa edes karkean jaon koiramaailmassa sen suhteen, mikä rotu minulle sopii ja mikä ei. Omistamieni kissakirjojen rotukuvaukset sen sijaan kuvaavat jok’ikisen rodun luonnetta kaiken kattavalla sanalla ”IHANA”!  Kolikon kääntöpuoli tietenkin tässä tapauksessa esimerkiksi itseäni ajatellen on se, että jos mahdollinen uuden rodun valinta koiramaailmassa voi aiheuttaa päänvaivaa, minulla on kuitenkin enemmän avaimia käytössäni ongelman ratkaisuun, enemmän vastauksia valmiina. Tiedän jo edes osapuilleen, mille roduille ”yökkään” ja sanon ”ei kiitos”. Ja vasta sitten alkaa valinnan vaikeus. Vakallisesta koirarotuja. Kissamaailman vaikeus on juurikin tuo seikka, että kaikki ovat vain siististi ja coolisti ”ihania” ja pelkään, että lopun viimeksi yhtälöön sisältyy yllätysmomentti. Että luonne-eroja on sittenkin; ne on vain ”unohdettu” kirjata. Tai niin erilaisen eläimen kuin kissa kyseessä ollessa niitä ei ole kukaan osannut määritellä ja pukea sanoiksi. Joten toisaalta ainakin kotvaseksi jäljelle jää varsinainen valinnan helppous; voin valita sen rodun, joka näyttää kauneimmalta ja sopii parhaiten sisustukseen! ;))  ”Kolikko” kääntyilee ja vääntyilee. Löytyy kaikesta ne puolensa ja puolensa. Ollapa vielä nuori ja nätti ja kaikki asiat yksinkertaisesti vain mustia ja valkoisia! J Ja miten ikinä tulinkaan päätyneeksi koiraroduissa griffoneihin, onkin taas jo tarina sinänsä, mutta säästetäänpä se vuodatus jo toiseen kertaan!