Sain tänään loppuun suoritetuksi ”urosmehiläisen työn”; laitoin postiin oman panokseni SGY:n organisoiman griffoneiden terveystutkimuksen hyväksi. Siellä ovat nyt rikkana rokassa allekirjoittaneenkin koirien elämänkaaret dokumentoituina ja valmiina päätymään tilastoihin. Vakaa aikomukseni oli ollut jättää osallistumatta terveyskyselyyn. Ei siksi, että olisi jotakin salattavaa. Ei siksi, etten haluaisi tukea rodun jalostustavoitteita. Luimistelin hiljaa koloissani kaikkine kaavakkeineni lähinnä laiskuuttani ja – niin – valitettavasti vailla sitä entistä paloa ja mielenkiintoa rotuun. Joiltakin osin ikuisena pessimistinä räknäilin myös, että tällaiset tutkimukset eivät varsinkaan meidän herkkänahkaisten koiraharrastajien keskuudessa koskaan ole olleet mikään jymymenestys ja lopputulos tullee olemaan se kuuluisa ”valhe-emävalhe-tilasto”. Ajattelen yhä niin. Tekemättömyyden synnyttämässä puuskassani kuitenkin sonnustauduin sohvalle 14 kysymyslomakkeen mittaisen paperipinon ja kuulakärkikynän kera. Rehellisesti, tunnollisesti ja parhaan muistini mukaisesti vastailin kysymyksiin. Kun urakka oli suoritettu, silmäilin pikaisesti pinon läpi. Jäin pohtimaan tuon tutkimuksen todellista arvoa ja merkitystä. Jumituin hämmentyneenä tuijottamaan omia vastauksiani. Ja niiden ilmiselvää epäloogisuutta! Lomake oli sisältänyt pitkät litaniat erilaisia sairauksia ja vaivoja – herra paratkoon, löytyykö noita kaikkia tosiaankin ihan oikeasti rodustamme!?!  Useimpien harmien kohdalle sain hyvillä mielin vetää miinus-merkkiä. Elämän epätäydellisyyden sanelema pakko on kuitenkin, että jokaisen minunkin koirani elämänkaareen on mahtunut jokin kompastuskivi. Jollakin se on ollut isompi, jollakin toisella aivan pikkarainen. Oman epäloogisuuteni puolestaan kohtasin siinä, ettei niillä ”plussieni” ja ”miinusteni” määrällä juurikaan ollut ollut tekemistä antamani ”yleisarvosanan” kanssa. Saatoin lukea läpi pitkää listaa jonkun koirani kärsimistä vioista ja vaivoista ja kuin kaiken jo sanomani pyörtäen väitin saman koiran terveydentilan olevan kerrassaan erinomainen. Tai päinvastoin; silmäilin läpi miltei tyhjyyttään ammottavia rivejä jonkun toisen koirani kohdalla ja saatoin silti todeta lopuksi, että kylläpä on tullut elettyä elämää heikkokuntoisen kaverin rinnalla. Miten tämä ajatushäiriö syntyi ja mitä se merkitsee? Oli tuumaustauon paikka. Palauttelin elämäni varrelta sydämeeni kunkin koirani. Makustelin tuntojani ja tunnelmiani. Kaivoin muistoja muisteltaviksi. Ja pohdiskelin vastauksiani uudelleen valmiina korjaamaan niitä. Päädyin johtopäätökseen, että riippumatta vioista ja vaivoista, joita kullekin koiralle olin listannut tai toisille jättänyt listaamatta, antamani yleisarvosanan määräsi lopulta yksi ainoa määre: onni. Jos kaivoin mieleni sopukoista esiin koiran, jonka muistan eläneen täyttä elämää, jonka muistan onnellisena ja oloonsa tyytyväisenä ja jonka kanssa tunnen itse eläneeni suurta onnen aikaa, saaneeni sen myötä riemua, naurua, hyvää tuulta ja jonka kanssa on ollut helppoa elää, sen terveydenkin määritelmä mielessäni oli ”erinomainen”. Toisen koiran syntilistalle saattoi mahtua vain yksi vika tai sairaus. Vain yksi, mutta tavalla tai toisella niin kokonaisvaltainen, että koiran kokonaisterveys sai arvosanan ”heikko”. Onni ja elämisen riemu oli puuttunut joko minulta ja/tai koiralta. En korjannut mitään. ”Terveys” on mielentila; oma ja koiran yhteensä. 

Se lienee lopun viimeksi myös se jalostuksen päätavoite ilman sen kummempia korulauseita. Ei tokikaan yksiselitteinen, mutta selkeästi maalaisjärkeen perustuva seulottaessa sopivia yksilöitä sukua jatkamaan.

Tiedon kerääminen rodusta on hieno asia ja jalo teko jalostusta ajatellen, mutta miten tuo aikanaan kasaan saatu ja tilastoiksi koottu materiaali pitäisi tulkita, onkin sitten jo toinen juttu. Mikä on näiden tilastojen arvo ja todellinen hyöty? Ainakin omia vastauslomakkeitani tulkanneena ja edellä kerrotun perusteella katson itse näillä avuin koottuja tilastoja kovin kriittisten lasien läpi. Jos katson lainkaan.

Jännitysmomentti Neposen osalta pitkittyy näemmä ainakin huomiseen. Veriryhmämäärityksen tuloksia ei vielä tänään meiliini kilahtanut, joten uneksimaani sulhaskandidaattien listaukseen en vieläkään päässyt. Neponen itse puolestaan on jatkanut suurta tyrmistystään eilen saamastaan ”tylystä” kohtelusta. Se on vältellyt minua kuin ruttoa aina lekurikeikasta alkaen. Aamulla aloin olla jo toden teolla huolissani Neposen kunnosta sen kyyristellessä yhä milloin sohvan, milloin sängyn alla. Kissat todellakin ovat erilaisia kuin koirat. Kun griffonini menevät lekurin pakeille ja niitä silitellään hellästi korvan kärjestä ja kuiskutellaan, että kaikki on hyvin, lääkäri voi tempaista koirani vaikka umpisolmuun. Kissalta ei juuri lekurin toimistossa tunnelmia kyselty, vaan varustauduttiin paksuin rukkasin, toivottiin parasta ja pelättiin pahinta. Ja päälle päätteeksi kärsin nyt sen mittaamattoman suuresta murjotuksesta ja matelen polvillani sen edessä livertäen kuin laululintu, että josko hyvinkin voisimme taas olla kavereita. Ja luoja paratkoon, tänä iltana olen saanut jo SILITTÄÄ sitä! Koirien lekurikeikan jälkeen otetaan keksit ja unohdetaan koko juttu! Erilaisia… niin KOVIN erilaisia..!