Liekö tämä comebackini virittely vaiko lähtökuoppieni kaivelu rodusta, mikä niinikään on ollut hetkittäin tapetilla melko vakavassakin hengessä, lietsonut viime aikoina mieleni sopukoista esiin milloin minkäkinlaisia nostalgiapläjäyksiä. Itse asiassa niin monenlaisia, että aika ajoin järjen valon tuikkiessa etäisesti sitä oikein havahtuu säikähtyneenä tajuamaan, että tuo kaikkihan ei voinut oikeasti tapahtua ihan ”eilen”. Kauhun kananliha kukkii iholla suorittaessa pikaista laskutoimitusta koiraharrastukseen kulutetuista vuosista. Niitä on yli 30! Olenko oikeasti edes niin VANHA?!! Mihin ihmeeseen vuodet katosivat? Todennan ikäni pikaisella silmäyksellä ajokorttiini – ja samalla luon toisen pikaisen silmäyksen kylppärin kaappiin; varustelutasoni uhkaavaa ikäkriisiä vastaan näyttää vaatimattomalta. Ryppyvoidearsenaaliani on täydennettävä ensi tilassa. Vuodet griffonmaailman tuulissa ja tuiskuissa ovat kuluneet kuin siivillä. Ryppyvoidepurkkirivistön kustannuksella. Niitä vuosia on takana jo niitäkin 18, mitä on vaikea tässä vaiheessa tarinaa uskoa, sillä aikanaan kaikki merkit taivaankannen tähtikuvioineen viittasivat uhkaavasti siihen, että Sari ja griffon eivät koskaan sopisi edes samaan lauseeseen, saman katon alla asumisesta nyt puhumattakaan. Ensimmäinen griffon-kohtaamiseni tapahtui joskus alaluokilla (eli taaskin tuota ajokorttia vilkuillessani voisin yksinkertaistetusti sanoa ”muinaishistoriassa”!) Tätini työskenteli somistajana paikallisessa vaateliikkeessä. Liikkeen naisporukka oli aktiivinen ja energinen joukkio, jolla oli tapana järjestää jos jonkinlaisia kinkereitä tuomaan valoa arkisen aherruksensa lomaan. Aikanaan tuli Päivi-tädin vuoro toimia ”illan emäntänä” ja kotonamme järjestettiin naisten saunailta pitkän kaavan mukaan. Koirakirjoja ahmivana ja kaikkia nelijalkaisia syvästi fanittavana olin tietenkin otollista maaperää uutiselle, että yhdellä osanottajista olisi mukanaan pikkuinen koira, Jimi. Päivi kertoi etukäteen, että se oli veikeimmän näköinen otus, mitä hän oli kuunaan nähnyt ja lisäsi, että minun olisi ehdottomasti nähtävä tuo kyseinen koira, jollaista ei varmasti toista maailmassa ollut. Kun lauantai-ilta hämärtyi, saapui Eeva koirineen. Odotin miltei sydän pamppaillen, millainen otus auton takapenkiltä hypähtäisi alas. Ja tapasin griffonin. Koirakirjojen suurkuluttajana rotu oli minulle kyllä uusi ilmielävänä nähtynä. Mutta muutoin tunnistin rodun hetimiten enkä onnistunut parhaalla tahdollakaan lietsomaan ulos sanaisesta arkustani niitä kaikkia ylistäviä superlatiiveja, joita Päivi oli käyttänyt illan vierasta minulle lanseeratessaan. Päinvastoin. Olin melkein järkyttynyt, miten koira saattoikin olla niin ruma. Noita kymmeniä ja kymmeniä koirakirjoja selatessani ja unelmoidessani aina roduista, jotka minulla olisi sitten, kun olisin ”iso tyttö”, olin kyllä noteerannut griffonin kirjojeni sivuilta useinkin – ja nimenomaisesti kummastellakseni sen puistattavan rumaa ulkonäköä ja muistuttaakseni itseäni, että kaikista maailman otuksista ja unelmista tuo olisi sitten se vihonviimeinen vaihtoehto. Pugnettin Koirarodut-kirjan, joka yhä edelleen komeilee kirjahyllyssäni vähän kellastuneena tosin, kuvan perusteella päätyisin yhä tänäänkin samaan päätelmään. Kuvan griffonit näyttävät pieniltä siivottomilta ja haisevilta marakatin näköisiltä koirilta. Ja juuri sellainen oli Jimikin. Takkuinen, happaman näköinen, epäsosiaalinen ja haiseva. Ala-asteikäinen koirien vannoutunut ihailija piti hyvän kotikasvatuksen saaneena suunsa kiltisti kiinni, muttei vaivautunut edes koskemaan koiraan. Uskomatonta, miten ympyrä lopulta sulkeutui. Vuosia, vuosia myöhemmin – koskaan tällä välillä Jimistä kuulematta – aloittelin omaa kenneltoimintaani rodun parissa. Harjoittelin nyppimistä paitsi omilla koirillani, myös toisilla griffoneilla, joita onnistuin kalastelemaan ”asiakkaikseni”. Yllättäen Jimi oli yksi niistä. Se oli silloin jo iäkäs, mutta muutoin edelleen se sama vanha takkuinen, likainen ja virtsalle löyhkäävä pikkukoira.

Toinenkaan kohtaamiseni griffoneiden kanssa ei luvannut hyvää. Se tapahtui aikaan, jolloin unelmoin toisesta shetlanninlammaskoirasta. Hyvä ystäväni aloitteli sheltti-kasvatustaan ja hänen rinnallaan hain oppia rodusta. Lyöttäydyin mukaan Pieksämäen kaikkien rotujen koiranäyttelyyn shelttikehän laidalle. Pienehkön näyttelyn shelttivalikoima oli köykäinen ja aikanaan kyllästyin istumaan paahteessa kyseisen kehän laidalla ja päätin tehdä pikkiriikkisen tutkimusretken naapurikehien laitamille jaloitellakseni. Ilman mitään ennakkosuunnitelmaa tai sen kummempaa tarkoitusta pysähdyin summamutikassa valitun kehän laidalle – ja hetken kuluttua tajusin, että silmieni editse lipui armada juurikin niitä nyrpeitä ”haisevia” jimejä, jollaisen olin tätini kotihipoissa tavannut. Mietin, että jumala varmaan rankaisee minua; marssittaa pahaa-aavistamattoman eteen ”joka käänteessä” näitä kummallisia otuksia, jotka ovat kai kavunneet omin avuin ylös jostain alimmasta helvetin hornankattilasta. Ja kuin ajatukseni vahvistaakseen taakseni säntäsi ilkikurisen näköinen kiiluvasilmäinen ravunsyötti, joka näykkäisi minua polvitaipeesta. Omistaja kävi kaappaamassa koiran syliinsä eikä koskaan pyytänyt edes anteeksi. Ja kehän muut griffonihmiset naureskelivat huvittuneena ”sankarikoiralle”. Heikolla itsetunnolla varustettu murkkuikäinen – alias Minä! – punasteli kehän laidalla hämmentyneenä uskaltamatta juurikaan edes hengittää. Paitsi että tiesin varmaksi, että nämä koirat todellakin olivat rumimpia otuksia maan päällä, ne myös TIESIVÄT tuon ajatukseni – ja olivat päättäneet liittoutua minua vastaan. Ja samassa juonessa oli ilmiselvästi mukana myös tuo ravunsyöttien kummallinen omistajakaarti, jonka mielestä tuo seikka oli ilmeisestikin yksinkertaisesti vain huvittava. Olin tyrmistynyt – ja kun lopulta tohdin liikahtaa paikaltani, poistuin hiljaa takavasemmalle koskaan olkani yli enää katsomatta. Eikä tuosta hetkestä kuluisi montaakaan vuotta, kun noiden kummallisten otusten armeija olisi vallannut miltei koko elämäni.

Se oli vuonna 1990, kun näyttelymielessä epäonnistuneen shelttihankinnan jälkeen koirakuume poltteli taas jo otsanahkaa huippulukemin. Mutta Shelttiä ei enää tulisi. Niin suuri oli ollut ero ensimmäisen koirani Tomin ja uuden tulokkaan Epun välillä. Edesmennyt yltiösosiaalinen Tomi oli korvautunut omaa varjoaankin kavahtavalla Epulla. Vaihtoehtoja oli monia. Vain yksi oli varmaa; griffonia ei koskaan tulisi. Unelma toisensa jälkeen kariutui; milloin syystä, milloin toisesta. Villakoira- ja cavalier-unelmani olivat yksinkertaisesti ”vääränvärisiä. Huippu-tiibetinterrierit menivät koirien rekisteröintilukujen huippuvuosina kuin kuumille kiville. Teini-ikäinen ”harrastelija” sai jäädä nöyränä nuolemaan näppejään. Mopsit pelottivat terveysnäkökohtineen. Petit brabancon oli lähin vaihtoehto mopsille. Olivat kiven takana, kuten ovat edelleenkin. Vallankin, jos unelmaan sisältyi tasovaatimus näyttelykehiä ajatellen. Kaikista vaihtoehdoistani Eija Koskelin oli viimeinen, jolle soitin syystä, että luetteloita silmäilemällä totesin Huvikummun tuottavan vain tuota kirottua maailman ruminta koirarotua. Mutta yrittänyttä ei laiteta ja epätoivon hetkellä kaikki keinot on otettava käyttöön. Josko sittenkin..? Niitä ”melkein-mopsejahan” voi syntyä harvakseltaan myös näille mille-lie-pikku-perkeleille – olin lyhyen oppimääräni suoritettuani ymmärtänyt. Jos ne pystyisivät tuottamaan minulle edes yhden sileäkarvaisen mikkihiirinaaman – aamen! – ne olisivat paikkansa maailman kartalla ansainneet, ja eikähän minun sittemmin tarvitsisi olla niiden kanssa enää tekemisissä lainkaan. Soitto Eijalle johti tapaamiseen 1991 vuoden alussa Varkauden näyttelyssä. Ei puhuttu paljon, mutta painavia! Sano! J Eija tarjosi minulle nuorta urostaan Huvikummun Lucky Stay Happya, mutta Syp:in Maapallo-säästölippaastani uupui vielä koko joukko markan kolikoita. Kehän laidalla pidin seuraa kahdelle griffonille. Ne olivat muistaakseni H. Heros’ Bestman ja H. Heros’ Seis Sade. Päätin visusti olla katsomatta niihin. Luomatta silmäystäkään! Mokomat, kirotut! Ja kirotuthan ne olikin; katsoin, hymyilin – ja ajattelin; LUOVUTAN! Sanokoon tähtikarttani ja kuun asento mitä tahansa, minut on nähdäkseni tuomittu tälle rodulle. Rahat olisivat pian koossa, ja seuraavasta pentueesta se lupaavin olisi sitten minun, oli se sitten sileä tai karkea. Ja onneni jo aavistaen; se oli karkea. Ensimmäinen griffonini oli Huvikummun Peter Pan, josta aikanaan tuli kuin tulikin valio. Lensin hiihtolomillani katsomaan pentuani ensimmäistä kertaa. Seitsemän sisaruksen joukkio oli silloin kolmeviikkoinen. Eija nosti pennun tuhisemaan korvaani ja antoi nuuhkia sen maidolle tuoksuvaa pientä kuonoa. Olin myyty. Kolmas kerta oli sanonut toden. Pennustani tulisi Joonas, joka nimi olisi riittävän lähellä Joonatania niin kuin on Veljeni Leijonamieli. ”Veljeni Leijonamieli”… juhlallinen ja hieno aloitus elämän mittaiselle rakkaussuhteelle!