Sana ”eläinrääkkäys” on tämän päivän kielenkäytössä kovassa kurssissa. Aiheellisesti tuo sana/termi on tullut esiin ja tutuksi ilmaisuksi viime aikoina mm. hiljan uutisoitujen hevosiin ja sikoihin kohdistuvien laiminlyöntien johdosta. Laiminlyönteihin puututaan nykyään herkemmin, valistus on mennyt eteenpäin ja tehnyt tehtäväänsä. Yhä harvemmin ihmiset sulkevat silmänsä ainakin näitä räikeimpiä tapauksia kohdatessaan hyvinkin jo eläinlajista riippumatta. En tunne itseäni vieläkään sentään aivan ikälopuksi, mutta elävästi muistan vielä ajat, kun ”nuorena ja nättinä” uskoin vakaasti kaikenlaisiin maailmanparannusajatuksiini ja marssin uhmakkaasti barrikadeille milloin minkäkin asian tiimoilta. Eläimet olivat tietenkin aina lähellä sydäntäni ja suurimpia kyyneleitä vuodatin ja tulisimpia sanojani sinkosin puolustaessani näkemyksiäni turkiseläinten ja koe-eläinten kohtelusta. Tuotantoeläinten tehokasvatus ja huonot olot, sademetsien tuhoutuminen ilmastomuutoksineen sekä eräiden eläinlajien kuoleminen sukupuuttoon olivat listallani seuraavana. 20 vuotta sitten nuo aiheet eivät oikein olleet vielä ”muodissa” ja asioidensa edestä jalkaa polkeva teinityttö sai osakseen hyväntahtoisia hymähtelyjä ja musertavia kommentteja tyyliin ”kasva jo aikuiseksi” tai ”isona tyttönä sitten ymmärrät näitä asioita paremmin”. Totta oli vain se, että kokemuksen karttuessa asiat eivät olleet enää vain mustia ja valkoisia, vaan tuntuu, että päivä päivältä enemmän liikuskelen mielipiteissäni – tosin yhä - varmoin askelin siellä harmailla alueilla. Ihmisen luonnolle aiheuttamaa tuhoa ei kiistä enää oikeastaan kukaan. Vain vähäjärkinen kiistää ilmastomuutoksen. Yhä useampi tuomitsee turkiseläinten pidon. Yhä tietoisempia ollaan valinnoissamme kuluttajina, mikä osaltaan on vähentänyt mm. kosmetiikkateollisuuden nimissä tehtäviä tuskallisia eläinkokeita. En – yhä edelleenkään! – väitä olevani muita parempi ihminen, mutta maailma muuttui sittenkin. Askel kerrallaan. Tapaus kerrallaan. Moni asia on merkittävästi paremmin kuin menneinä vuosikymmeninä, jos tokikin monta korjaussarjaa vaativaa asiaa tulee esiin vielä nyt ja tulevaisuudessakin. Iloitsen siitä valistuneisuuden ilmapiiristä, joka jo suurelta osin kattaa eläinten pidon ja lemmikkiharrastuksen. Pikkarainen huolenaiheeni ja suruni alkaa olla nykyään oikeastaan se kolikon kääntöpuoli. Sana ”eläinrääkkäys” ei suinkaan kärsinyt inflaatiota, niin kuin monille ilmiöille käy, vaan vuosien saatossa sanan käyttö ja merkitys on korotettu potenssiin sata. Sana on saanut peräänsä kolminkertaiset huutomerkit. Sanalla ”eläinrääkkäys” aletaan määrittää välistä hyvin pitkälti jo kaikkea sitä, mikä ei ole ”minun tapani hoitaa asioita”. Syyttävä sormi suunnataan jo mitä mitättömimpiin asioihin, kanssaharrastajat ollaan valmiita tuomitsemaan mitä pikkiriikkisimmin perustein eikä kukaan pian enää näe metsää puilta. Itse eläin jopa jää toissijaiseksi. LemmikkiHARRASTUS muuttuu ”suoritukseksi”, jossa tavoitellaan napakymppiä. Harrastuksen edellyttämän kilpavarustelun häviäjä on ainakin potentiaalinen ”eläinrääkkääjä”.  Nettipalstoja lukiessani, työssäni asiakkaita kohdatessani ja erilaisia näkemyksiä kuullessani olen viime aikoina useasti pysähtynyt pohtimaan uusia näkökulmiani ja kadottanut ne mustat ja valkoiset alueeni kai lopullisesti. Viisainta lienee tässä kohtaa valottaa pohdintojeni taustoja.

Yhä useammin törmään vaikkapa ajatukseen, että ns. ”markettiruokaa” lemmikilleen syöttävä koiran tai kissan omistaja on ELÄINRÄÄKKÄÄJÄ. No, tokikin vähintään työni puolesta joudun sanomaan, ettei se ”markettieväs” ole lemmikille sitä parasta mahdollista. Kokeneena näyttelyharrastajana joudun myös sanomaan, että parempilaatuinen ruoka läpi eliniän voi olla etu näyttelykehässä ja näkyä koiran turkin laadussa ja piirun verran paremmassa yleiskunnossa. Mutta kärsiikö eläin, joka syö ”markettiruokaa”? Kärsiikö kissa, joka joutuu pissaamaan ”markettitasoiseen” hiekkaan? Kärsiikö koira, jolla on kotikutoinen villapaita uusimman X-merkkisen manttelin sijaan? Tuskinpa. Kyse on vain erilaisista tavoista elää ja tehdä asioita. Siltikin se sana ”eläinrääkkäys” huutomerkkeineen putkahtaa aina vain useammin esiin näissäkin keskusteluissa, vaikka tavoitteena pitäisi olla yksinkertaisesti tunnistaa jälleen kerran se elämisen ydin: ONNI. Eläimen onni ja oman harrastamisen onni, jotka koostuvat mm. perusturvallisuuden tunteesta puolin ja toisin, tasapainosta ja harmoniasta, eikä näiden saavuttamiseksi ole yhtä ainoaa oikeaa reseptiä.

Haluan kertoa myös toisen esimerkin, jossa niin ikään ainakin omat eettiset ja moraaliset säännökseni pantiin puntariin. Minulla oli viime syksynä suuri ilo ja kunnia päästä vierailulle työni puolesta erääseen erittäin tunnettuun lemmikkiruokaa valmistavaan tuotantolaitokseen. Paitsi, että pääsin näkemään omin silmin, miten ja millaisista raaka-aineista tuo minunkin koirieni ja kissojeni eväs syntyy, pääsin tutustumaan myös kyseisen tehtaan nimissä toimiviin kissaloihin ja kenneleihin. Ne sijaitsivat aivan tehdasrakennuksen tuntumassa ja edustivat 28 kissarotua ja 20 koirarotua. Kissoja alueen rakennuksissa oli yhteensä 200, koiria vähän enemmän; muistaakseni 260. Meidät varustettiin ennakkoon tiedoin siitä, kuinka eläimillä on vakituiset ammattitaitoiset hoitajansa ruokkimassa niitä ja hoitamassa niiden turkkeja. Niin ikään niillä oli oma eläinlääkäri, joka lääkitsi eläimen sen sairastuessa. Kullakin koiralla oli lisäksi oma nimikkotyöntekijänsä tehtaan palkollisista, joka ruokatauollaan tms. sai käydä oman nimikkokoiransa tykönä seurustelemassa ja sen kanssa ulkoilemassa. Jos tietyin kriteerein olisinkin yhä valmis määrittelemään ko. eläimet ”koe-eläimiksi”, en missään tapauksessa voisi väittää niiden olevan kärsiviä tai millään tapaa laiminlyötyjä. Koirat ja kissat kuluttivat aikaansa omissa ”kommuuneissaan”. Ne oli jaettu ryhmiin roduittain. Niiden tilat olivat siistit, valoisat ja puhtaat, miltei ”steriilit”. Kullakin eläimellä oli kaulassaan ”kulkukortti”, jolla se pääsi kulkemaan ulos nimikkokulkuluukustaan ja millä sen nimikkoruokakupin kansi aukeni. Nerokasta ja toimivaa! Kaikki saivat tasapuolisen kohtelun ja voivat hyvin. Katselin niitä kuitenkin alahuuli jo vienosti vapisten. Puuttui ”lämpö” ja läheisyys. Puuttui oma syli. Puuttui takkatuli ja metsälenkit. Puuttui paikka emännän tyynyllä. En luovuttaisi noihin raameihin omaani, muttei minulla myöskään ole pienintäkään aikomusta ilmaantua tehtaan porteille heiluttelemaan banderollejani.  Kissat lojuivat tyytyväisinä puissaan auringonkilossa, koirat touhusivat riemurinnoin omissa rutiineissaan. Mistä ne eivät tienneet, sitä ne eivät kaivanneet. Ja niiden kaikki perustarpeet oli tyydytetty tavalla tahi toisella. Ei minun tavallani, mutta silti hyvin. Ei ole lakia joka määrää jokaisen koiran perusoikeudeksi höyhentyynyn. Näitä erilaisia tapoja pitää koiria nähdään myös kenneleissämme. Yksiselitteisesti niistä useimmat eivät ole oikeita tai vääriä; vain erilaisia. Kansankielessä monesta koirasta koostuva kennel on kuitenkin aina se ”pentutehdas”, joka sana jo automaattisesti pitää sisällään ainakin jossain määrin termin eläinrääkkäys. Mutta niitä monipäisiäkin kenneleitä voi hoitaa monella eri tapaa; hyvin, huonosti tai jotain siltä väliltä. Toisaalta en voi olla ihailematta yhtälöä, jonka tunnettu kasvattajatuomari Tuula Plathan Karamain-tiibetinterriereineen on toteuttanut mitä suurimmalla menestyksellä. Kasvattanut maailmanlaajuisesti tunnettuja rodun huippukoiria pitäen kotonaan vain tarjolla olevien sylien määrän koiria, kuten hän tuoreimmassa Kasvattaja-lehden numerossa kertoo.

Palaan toistamiseen ajatuksissani Ranskaan. Kun iltapäivisin istuimme katukahviloissa banana splitien äärellä tai iltaisin rantabulevardien baareissa pina coladaa siemaillen, ennätimme seurata kymmeniä ja taas kymmeniä koiria omistajineen päivä- ja iltakävelyillään. Koko matkaseurueemme koostui – luonnollisestikin – koiraihmisistä. Teimme kaikki tuon saman huomion: useimmat koirat kulkivat vapaana omistajansa rinnalla. Rodusta riippumatta. Koirien haukuntaa ei kuulunut. Yksikään koira ei rähissyt kohdatessaan vastaantulevan koirakon. Ei itse asiassa osoittanut minkäänlaista mielenkiintoa toista kohtaan. Olimme äimistyneitä ja saimme aikaiseksi vilkkaan keskustelun väittelyineen. Äänestyksen lopputulos seurueessamme ollut lienee jotain siihen suuntaan, että koirat olivat LUONNOLLINEN osa ranskalaista kulttuuria. Osa elämää. Osa arkea. VAIN sitä. VAIN koiria. Niihin suhtautuminen ei ollut ylenpalttista, joten koirienkaan suhtautuminen ympäristöön ei ollut ”ylenpalttista”, vaan ne olivat ikään kuin osa ”maisemaa”. Kotikonnuilla pyörittelin päässäni noita ajatuksia lisää. Minua on aina surettanut sanonta ”vain koira”, koska se sisältää halveksuvan määreen. Mutta ranskalainen koira näytti elämäänsä niin tyytyväiseltä, etten saa tuota näkyä pois verkkokalvoiltani. Suomalainenkin koira on osa meidän arkeamme ja elämäämme, mutta suomalainen tapa elää on erilainen. Suomalainen on tehokas ja tarmokas, kiireinen, urakeskeinen, eteenpäinpyrkivä. Ja mitä vielä… mitä tahansa, mitä kompleksoitunut historiamme on meistä ajan myötä jalostanut! Koiristamme teemme peilikuviamme. Harva niistä on enää ”vain koira” – lemmikki. Aika monilla on ”ura”, johon niitä aletaan kasvattaa pennusta asti. Kisakoiran tai näyttelykoiran. Tai vähintään sen oppikirjan kriteerit täyttävän ”täydellisen” lemmikin. Pentukurssi on ”must”, pakollinen määrä kilometrejä päivässä, omia harrastuksia; aktivointileluja, pallopelejä, hampaiden harjausta jne. jne. Missään näistä ei ole mitään vikaa! Hyvä hoito ja sopiva määrä aktiviteetteja kuuluvat asiaan, mutta Ranskanmaan seikkailujeni jälkeen olen todella alkanut pohtia, onko kotoisista koiristamme rinnallamme tullut oman aikamme symboleita? Kiireisiä, läpeensä aikataulutettuja – ja uskallankohan tämän ääneen sanoa; ehkä myös hieman stressaantuneita? Muistammeko koskaan enää antaa niiden olla ”vain koiria” siinä sanan positiivisessa merkityksessä? Ja itse aiheeseen linkittäen; pelkäämmekö myös olevamme jälleen kerran ”eläinrääkkääjiä” ja harrastuksen silmätikkuja, jos koirinemme emme ”yllä” tietyn standardin tasolle ja toimimme harrastuksen valtavirtaan nähden toisin? Entä missä tulee vastaan ääripää; tunnistammeko varmasti, milloin liika on liikaa? Eikö ”eläinrääkkäystä” tästä vinkkelistä katsottuna olisi sekin, että teemme niistä niin raivokkaasti oman harrastamisemme välineitä, ettemme oikeastaan enää muista antaa niille mahdollisuutta siihen ”koiranelämään”, josta ne luultavasti uneksivat? Tavallisesta arjesta ja omasta turvallisesta paikastaan arvoasteikon tikapuilla. Siellä alimmalla askelmalla. Suomalainen kulttuuri on suorituskeskeinen. Ranskalainen kulttuuri arvostaa selkeämmin elämän nautintoja. Tuo pieni ero näkyy varmasti enemmän tai vähemmän kaikessa tekemisessämme, myös lemmikkiharrastuksessamme. Kummallakin kulttuurilla on puolensa ja puolensa; kumpaisestakin voimme poimia ajattelemisen aihetta ja ”varastaa” jotain pientä kumpaiseenkin arkeen. Noin vuosi sitten löysin itsestäni pelästyneenä tuntemuksen, josta barrikadeilla uhmakkaasti marssinut teinityttö oli vielä autuaan tietämätön. Olin saanut yöllä äkkiherätyksen hätiin, kun kasvattini teki kuolemaa. Kotiuduin aamuyöstä eikä uni oikein enää tullut silmään. Torkuin sängyn laidalla ja katselin aamun kirkastuvaa maisemaa. Nuppu-kissani istui sängyn laidalla ajatuksissaan. Jos se olisi hoksannut emännän olevan hereillä, se olisi tapansa mukaan tullut viereen kehräten ja puskien rapsutuksia anomaan. Nyt se kuitenkin oli vapaa tärkeämpiin puuhiin. Se katsoi, kun harakka hypähti terassin aidalle ja ilkkui siinä keikkuvine pyrstöineen. Sydämeni itki verta, kun näin sen silmissä syttyvän tiikerin. Se ELI! Sillä hetkellä se todella ELI! Tuskin koskaan toiste olen tuntenut itseäni pahemmaksi ”eläinrääkkääjäksi” kuin tuona ohikiitävänä hetkenä. Millä oikeudella historian ihminen oli ottanut vangikseen villin ja vapaan sielun? Koiran tai kissan. Tehtyä ei saa tekemättömäksi ja koiramme ja kissamme tarvitsevat nyt huolenpitomme. Kunkin omistajan näköisekseen räätälöimän. Mutta se, minkä me kaikki tämän lisäksi voimme tehdä niiden hyväksi, on kunnioittaa niiden alkuperää - vaistoja, viettejä ja käyttäytymismalleja - sellaisina kuin luontoäiti ne niille antoi. Luontoäidiltähän ne ovat meillä vain lainassa ja jonakin päivänä taas vapaita. Sen symbolina riisun koiriltani aina kaulapannan ennen kuin ne sulkevat silmänsä viimeisen kerran.

Vallankin meidän ”pentupuuhastelijoiden”, mutta myös muiden, olisi ehkä hyödyllistä edes huvin vuoksi haastaa hieman itseään ja kahlata yhä syvemmälle harmaiden alueiden viidakkoon pohdiskelemaan omia moraalikäsityksiään ja eläintenpidon etiikkaa ainakin silloin tällöin. Maailma muuttuu jatkuvasti kiivaaseen tahtiin ja uutta pureskeltavaa tulee eteen tämän tästä. Eettisiä näkökulmiaan on järkevää tuumia esim. pennutustilanteita, eläimen sairastumista ja eläimestä luopumista silmällä pitäen. Onko kaikki elämä arvokasta? Onko KAIKKEA elämää suojeltava? Missä tulee lääkinnän ja hoitojen raja vastaan? Jos eläinlääketiede nykyään pystyykin korvaaman koiran halvaantuneet takaraajat pyörillä, kuten suuren maailman lehdistä toisinaan saamme lukea, en itse soisi tätä tapahtuvan. Eläintenpidon etiikka on parasta panna puntariin myös silloin, kun eläin halutaan ”rakastaa hengiltä”. Jokunen viikko sitten satuin istumaan tv:n ääressä Dr. Philin keskusteluohjelman aikoihin. Ohjelman vieraana oli nainen, jonka koko maailma pyöri hänen omistamansa chihuahuan ympärillä. Sanan ”eläinrääkkäys” ollessa hyvässä huudossa ko. nainen on mitä mainioin tyyppiesimerkki lietsomaan ilmoille – jos hyväntahtoista hymähtelyäkin – myös pikkiriikkistä ihailua vuorenvarmasti vastakkaisen koulukunnan edustajana. Koiraa puettiin useita kertoja päivässä mitä erilaisimpiin asuihin. Joka ilta se pääsi emäntänsä seurassa McDriveen hampurilaiselle ja sai itse ”tilata”. Se ei koskaan ulkoillut, ”etteivät sen tassut kuluisi”. Se ei koskaan saanut itse pureskella kuivamuonaansa, jottei sen hampaat vahingoittuisi. Emäntä pureskeli raksut sen puolesta ja ruokki sitä suoraan suustaan. No, tietenkin 32 vuotta koirakokemusta taustallani tietämykseni voi olla vielä rajallinen, mutta koiraa katsoessani en hetkenkään ajan kyennyt näkemään kuvaruudussa ONNELLISTA ja hyvinvoivaa koiraa. Näin pelokkaan, omasta paikastaan tietämättömän pikkukoiran, josta oli tehty ihmisen irvikuva. Sen perusoikeudet ja –arvot KOIRAN elämään oli poljettu olemattomiin, ja sen käyttämättömät hampaatkin törröttivät mätinä ja hammaskiven runtelemina suupielistä. Mitä suurimmassa määrin tuo koira oli ”rakastettu hengiltä”. Sen oikeutta olla oman lajinsa edustaja ei kunnioitettu ja lyön pääni pantiksi, että se on ko. eläimelle eläinrääkkäystä, joskin sellaista, mihin mikään laki ei koskaan tule yltämään, koska raja on liian häilyvä ja rakkauden suureet liian hankalia pukea yksiselitteisiin raameihin.

Vuosia on kulunut. Musta ja valkoinen sulautunut harmaaksi puuroksi oman aikansa ”kettutytön” lähestyessä neljänkympin rajapyykkiä. Uusia lakeja säädetään ja entisiä tarkennetaan edesauttamaan eläinten hyvinvointia. Valistus ja kapina – omani ja monien muiden – ei ole ollut turhaa, mutta siltikin monen mutkan kautta harmailla alueilla ahkerasti tarpoen olen tullut päätelmään, että eläinten hyvinvointiin tähtäävässä toiminnassa jäljelle jää yhä edelleen maalaisjärjen mentävä aukko. Ja näinhän sen pitää toki ollakin. Sellaista lakia ei koskaan tulekaan, joka olisi vedenpitävä ja absoluuttinen totuus kaikkeen toimintaamme. Mikä jää lain ulkopuolelle, on omien eettisten arvojemme ja valintojemme armoilla. Haaste meille itsellemme ja itsetutkiskelullemme. Myös se aivan arkisin, ruohonjuuritason eläinsuojelutyö kaipaa tänäkin päivänä ahkeria käsiparejaan. Totesin sen omakohtaisesti masennukseen sairastuttuani etsiessäni epätoivoisesti apua lemmikkieni hoitoon toipumiseni ajaksi. Eläinsuojelupiireissä vedin vesiperän. Ruohonjuuritason eläinsuojelutyö ei ole enää niin kovin raflaavaa, luulen.