Lähtölaukaus mitä luultavimmin varsin lyhyenlännälle kissakasvattajan uralleni on juuri päästetty ilmoille. Kissaliiton edellyttämä SRK:n kasvattajakurssi päivän mittaisine kalvosulkeisineen tuli lauantaina viimeinkin suoritetuksi ja takataskussa komeilee nyt se autuaaksi tekevä kissakasvattajan diplomi. Kurssin sisältö noudatti tarkoin Kissaliiton vaatimaa kaavaa. Alkuun esiteltiin Kissaliiton ja FiFen toimintaa. Seuraavana agendassa käytiin lävitse kasvatukseen liittyvää paperisotaa. Maittavan lounaan jälkeen perehdyttiin pikaversiona itse kasvatukseen ja pentujen hoitoon sekä genetiikan perusteisiin. Kissan anatomia ja sairaudet sekä kissakauppaan liittyvä lainsäädäntö päättivät päivän. Kurssin materiaali on laadittu käsittämään viikonlopun mittaisen rupeaman. Esim. omia koiranhoitopulmiani ajatellen tämä yhteen päivään tiivistetty versio sopi minulle kuin nenä naamaan, joskin typistetty aikataulu vaati veronsa kurssiohjelmalta ja perinteisellä ”huutoäänestyksellä” päätettiin kurssin alkajaisiksi, mitä aiheita tuon päivän aikana eniten painotettaisiin. Vuosia koiramaailman kiemuroissa mukana touhunneena olisin itse voinut kernaasti jättää väliin perusgenetiikan sekä eläimen kauppaan liittyvän lainsäädännön ja kuulla sen sijaan enemmän itse ”pentupuuhastelusta”; emon ja pentujen hoidosta, synnytyksestä, sairauksista ja ongelmista – koska niitähän allekirjoittaneen tuurilla mahtuu mukaan varmasti vähintään se pakollinen hereillä pitävä määrä! Mutta maassa maan tavalla, tai maasta pois, eikö? – Demokratiassa enemmistön ääni ratkaisee, ja koska muu joukkio ei ollut kokenut vaikkapa tätä kyseenalaista kunniaa toimia pentupuuhastelijana griffonmaailmassa, kurssin painopiste lepäsi tukevasti juurikin siellä perusgenetiikka-, paperisota- ja lainsäädäntöosiossa. Tunsin lähteväni kotimatkalle miltei yhtä tyhjin taskuin kuin olin aamulla paikalle saapunutkin. Toisin sanoen minulla ei yhä edelleenkään ole pienintäkään aavistusta siitä, kuinka Neposen pentuja aikanaan totutetaan käyttämään raapimapaikkaa (lue: kuinka siis valkoinen nahkasohvani pelastuu), kuinka pennut opetetaan kiinteälle ruoalle (syövätkö ne siis Pikkufarmarin herkkua vauvojen ensilusikasta, kuten Monkeylike-pennut?) tai mistä kissanpentu tietää, että hiekkalaatikko on sen pissapaikka? Opiskeltavaa jäi siis rutkasti jäljelle vielä oma-aloitteisestikin läpi kahlattavaksi. Helena Koskentalon ”Parempaan pentutulokseen”-kirja oli kultaakin kalliimpi ohjenuorani griffontaipaleeni alkumetreillä ja muistin tukena käytän ko. kirjaa tarvittaessa edelleen. Samaisen kirjoittajan opukseen aion siis luottaa kasvatettavan lajin vaihtuessakin: Kissakasvattajan käsikirjasta on varaus vetämässä ja lisäopiskelun makuun päästäneen ensi viikolla. Kaikista omasta näkökulmastani katsotuista puutteistaan huolimatta kurssipäivä oli mielenkiintoinen ja antoisa. Tauoille riitti tarinaa ja sanansäilää iskettäväksi ja tylsältä kuulostavat kalvosulkeiset kahlattiin läpi heittäen asiansa osaavien, keskustelua ylläpitävien kouluttajien voimin. Lämmin kiitos ja kumarrus heille! Erityisesti Arja Martikaisen (Martinic ocicatit) anti kasvatti uskoani kissaihmisiin; ehkä tämä ei sittenkään ole aivan toivoton harrastamisen laji!

Kurssin jälkitunnelmien rohkaisemana kevään vauvasuunnitelmat Neposen osalle etenevät nyt mallikkaassa marssijärjestyksessä. Luulisin. Tänään aamulla ani varhain pikkuneiti pakattiin lämpimästi kuljetusboxiin eläinlääkärivisiittiä varten. Ennen astutusta rokotukset ja madotukset laitettiin ilman muuta ajan tasalle, tarkistettiin kissan yleiskunto, hankittiin napatyrättömyystodistus, joka on pakollinen molemmilta osapuolilta pentuja aikanaan rekisteröitäessä. Pakollinen testi ja se visiittimme haastavin osuus oli verinäyte veriryhmämääritystä varten. Pikakurssitus tietämättömille: sekä A että B veriryhmät ovat kumpainenkin täysin normaaleja, terveen kissan veriryhmiä. A on näistä kahdesta tavallisempi, mutta noin neljäsosa Birmoistakin edustaa B veriryhmää. B-veriryhmän kissa tuottaa vereen ns. anti-A:ta, joka tuhoaa A-veriryhmän punasoluja. Astutettaessa B-naaras A-uroksella, naaraan ns. pihkamaitoon erittyy muiden emon vasta-aineiden ohella tuota mainittua anti-A:ta, joka maidon mukana siirtyy pentuihin ja alkaa syödä niiden punasoluja. Hyvin nopeasti seuraa anemia, johon pennut menehtyvät muutamassa päivässä. Turvallisinta on siis astuttaa naaras oman veriryhmänsä uroksella. Muussa tapauksessa pentujen imeminen tulee estää ensimmäisen 16 tunnin ajan, jolloin pihkamaidossa vasta-aineiden määrä on korkeimmillaan, ja teipata emon nisät piiloon sekä huolehtia pentujen ravinnonsaannista letkuruokinnalla, mikä vaihtoehto kuulostaa turhan jännittävältä vaihtoehdolta tällaiselle vasta-alkajalle kissanpentupuuhastelijalle. Sulhasehdokkaita on toki käyty ihastelemassa kissaloiden nettisivustoilla, mutta aidon haaveilun makuun päästään sitten huomisesta iltapäivästä lähtien, kun Neposen veriryhmämäärityksen tulokset valmistuvat. FelV ja FiV – todistuksia ei Kissaliiton rekisteröintiohje parhaan ymmärtämykseni mukaan vaadi, mutta pienellä salapoliisityöllä jäin vahvasti käsitykseen, että minulla on vähintäänkin moraalinen velvoite suoriutua mukisematta näistäkin testeistä, joita myös kissojen seksitesteiksi nimitetään. Muutoin saisin mitä suurimmalla todennäköisyydellä jäädä kissoineni nuolemaan näppejäni sulhasmarkkinoilla. Nämäkin tulokset saataneen valmiiksi huomispäivän aikana.

Kissanpentupuuhastelijan ensiaskeleita tässä siis tarvotaan. Jos olen viime aikoina ollut laiskanlainen Tassupartion sihteerikkötäti, lupaan ainakin yrittää jatkossa päivittää tätä ainutkertaista kissanpentuproggistani sitä mukaa, kun tarina etenee. Muistoksi itselle ja ”opiksi” jälkipolville. Topakasti paukuttelen täällä itseäni ”kissaraamatulla” päähän, jotta osaisin välttää ainakin pahimmat kompuroinnit. Neponen itse puolestaan tuntee uhrautuneensa proggikseni eteen jo heti alkumetreillä ihan tarpeekseen; aamun koettelemuksista harmistuneena se on murjottanut makuuhuoneen perukoilla jo aikamoisen tovin. Voi pientä…ja pahin on vasta edessä…